Ennen
Nahkatakkisen tytön viimeistä näytöstä tunnelma oli sekä onnellinen että
haikea, kun meitä pyydettiin kelaamaan koko syksy aina ensimmäisiin
musikaalitreeneihin asti. Harhauduin ajatuksissani vielä astetta kauemmas, aina
vuoden 2012 tammikuuhun, kun tulevaisuudestaan hämmentyneenä
yhdeksäsluokkalaisena seurasin Vaskivuoren lukion esittelypäivässä esitettävää
joukkokohtausta sen vuoden musikaalista. Se oli hetki, jolloin palaset
tuntuivat loksahtavan paikalleen ja ajattelin, että täällä minä tahdon
opiskella ja tätä minä haluan tehdä.
Puolitoista
vuotta myöhemmin istuin koulumme auditoriossa seuraamassa musikaalimme ensimmäistä läpilukua. Olin ollut aluksi aika epäileväinen siitä, voisiko
Dingon biiseihin perustuva nuorisomusikaali muka olla muuta kun aivotonta,
pinnallista siirappihöttöä. Oli ihanaa huomata olevansa väärässä. Teoksen
syvyys tuli täytenä yllätyksenä. Mielestäni on upeaa, miten Nahkatakkinen tyttö
käsittelee myös niitä vaikeita asioita, joista on vaikea arkielämässä puhua.
Kuva: Marko Kalmari |
Koelauluihin
lähdin totaallisella ”kaikkea pitää kokeilla”-asenteella. Eipähän ainakaan
villasukkia keinutuolissa kutovana mummelina tarvitsisi katua, että voi kun ei
tullut tehtyä. En koskaan uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuutta
saada roolia, koska hakijoita oli niin paljon enkä edes opiskele
musiikkilukiossa. Kun roolijako vihdoin selvisi, leuka loksahti lattiaan. Sen
jälkeen iski pienimuotoinen paniikki siitä, että pystynkö mä tähän nyt oikeasti
ja eikö täällä nyt varmasti olisi joku joka hoitaisi homman kotiin minua
paremmin.
Kontaktin saaminen omaan roolihahmooni ei koskaan tuottanut
liikaa päänvaivaa. Muistan parikin kertaa syksyltä, kun istuin iltamyöhään
sohvannurkassa muistilehtiö kourassa ja kirjoittelin ylös muistiinpanoja siitä,
millaisen tyypin kanssa olin oikein tekemisissä. Minussa ja Harrietissa on
yllättävän paljon samaa, jos hahmoa rupeaa tutkimaan sekopäisen larppaajan
olemusta syvemmältä. Vaikka en itse riehukaan minkään fantasiahahmon vermeissä
keskellä kirkasta päivää, tiedän totisesti millaista on olla jonkin asian fani
siinä määrin, että sitä ajattelee koko valveillaoloaikansa. Suurin ongelma ei
minulla ollut myöskään ajankäytössä, koska olen siinä onnellisessa tilanteessa,
että kirjoitukset ovat minulla edessä vasta ensi vuonna. Toki oli aikoja,
jolloin vilkuilin tuskanhiki otsassa matikankirjaa ja treeniaikataulua, mutta
onnistuin loppupeleissä tasapainottamaan koulunkäynnin ja musikaalin aika
mukavasti.
Ehdottomasti suurin haaste oli epävarmuus omaa osaamista
kohtaan. Ensimmäinen ajatus käsikirjoitusta lukiessa oli, että enhän minä osaa
olla hauska. Matkan varrella selvisi, että kultainen sääntö siihen, kuten
moneen muuhunkin oli se, ettei yritä tai murehdi liikaa. En usko, että minulla
olisi riittänyt pokkaa seota ja karjua kurkku suorana kuvitteelliselle
hämähäkille, ellei meillä olisi ollut näin upeaa ja kannustavaa työryhmää.
Tässä seurassa uskalsi kyllä heittäytyä, kun kaikki olivat niin täysillä mukana
ja tukivat toisiaan sataprosenttisesti.
Vaikka yhteinen matkamme koulun aulasta Martinukseen ei ollut
varmasti kenellekään pelkkää ruusuilla tanssimista, oli kaikki uurastus täysin
sen arvoista viimeistä hikipisaraa myöten. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun
seisoo lavalla näin upeiden ihmisten kanssa seisten taputtavan yleisön
hurraa-huutojen ympäröimänä.
Kuva: Marko Kalmari |
Mielettömän upean esityskauden jälkeen on ollut vähän karua
palata takaisin koulun penkille, (joka valtion omaa on, heh.) mutta arjen
pakkasaamuja lämmittävät ihanat muistot tästä valtavan pitkästä, mutta sitäkin
palkitsevammasta projektista, jonka saimme yhdessä kokea. Nyt on aika kääntää
uusi lehti elämässä ja astua kohti uusia seikkailuja reppu täynnä arvokkaita
kokemuksia ja uusien ystävien ympäröimänä.
Elina Sivonen
Harriet Potter