Sitten mä herään, ja kestää taas hetki ennen kuin ymmärrän, että se oli vaan unta. Yöpaita on liimautunut kiinni selkään. Mua ahdistaa. Tänään on ensimmäinen päivä lukion ensimmäisellä, vaikka mulla tää on kyllä jo toinen kerta..
Jouduin vähän alle vuos sitten keskeyttämään koulun, kun jouduin sairaalaan. Mä vaan romahdin. Menin mä minne vaan ne hoki sitä sanaa. Luulin, että oisin ollut vahvempi. Sen kaiken takia aloin myös inhoamaan itseäni. Ajattelin, että kukaan ei enään sano sitä sanaa, jos muutun. Yhtenä päivänä mä en enää halunnut mennä kouluun. Sillon mun vanhemmat sano, että ne vie mut sairaalaan.
Ja no, sinne mä jäinkin. Melkeen vuodeks. Ensimmäiset kuukaudet oli aika sumusia. En mä muista niistä oikein mitään. Sitten alko helpottaa. Mä sain vaan yks päivä ajatuksen, että alan kirjoittaa kaikesta siitä mitä muut ei koskaan ymmärtäisi..
Sairaalasta päästyä mulle kävi jotain, mistä olin pitkästä aikaa todella onnellinen. Mä sain ystävän. Tai no olihan mulla jo Aino ja Mirja, mutta mä en tosiaan tiedä mitä ne musta ajattelee tän kaiken jälkeen. Pitää varmaan hulluna vieläkin. Mun uus ystävä on ainoa, joka mua oikeesti ymmärtää. Pakko kyllä myöntää, etten olis ikinä uskonut, että meistä tulee ystävät..
 |
| Emmi Aaltonen ja Benjamin Klemettinen |
Havahdun ajatuksista. Kohta mun täytyy lähteä. Katse osuu vihkoon ja päätän lukea vielä tarinan, jonka kirjoitin sairaalassa. Tarinan, joka on mulle kaikista tärkein ja josta saan voimaa. Ehkä saan siitä voimaa tänäänkin? Tarinasta puuttuu vielä otsikko ja yhtäkkiä mulle on aivan selvää mikä sen kuuluu olla. Ennen kuin lähden, nostan vielä kynän pöydältä ja raapustan otsikon: ”Kirjoitan”. Sen jälkeen puen mekon päälle ja heitän laukkuun kynän ja vihkoni.
Sidon kengännauhat, suljen ulko-oven ja toivon, että olisin vielä sairaalassa. Turvassa kaikelta tältä. Kun astun koulun pihalle, mä oon taas ulkopuolella kaikesta. Ja yhtäkkiä viime vuos ja sen koulupäivät on taas aivan liian tuoreessa muistissa..
Roolihahmonsa ajatuksia sanoiksi puki
Emmi Aaltonen
