19. joulukuuta 2013

Ristiriitoja

Äiti: Miksi ihmeessä sä et kertonut mulle mitään?

Isä: Mistä ihmeestä minä sen olisin voinut tietää?

Nyt se makaa sairaalassa vain ja ainoastaan sun takias! Se oli aivan totaalisen järkyttävässä kunnossa.

Älä syytä minua! Samalla viivalla tässä ollaan.

Ai samalla viivalla? Miksi ihmeessä mä haluaisin satuttaa omaa tytärtäni?

Ja minäkö tässä olen ainut syypää!? Sun holhoustaidot päättyy manikyyriin ja ruuanlaittoon, ja sekin on puutteellista. Ajatteletko sinä ikinä kenekään muun kuin itsesi parasta?

No tietenkin mä rakastan Kataa! Ja pääasia on nyt kuitenkin lapsemme toipuminen. Ei sunkaan toiminta ole mitenkään erityisen kehuttavaa ollut.

Nyt loppu tämä turhanpäiväinen nahistelu ja keskitytään Kataan. Ei tämä ole vain pieni pöpö, joka lääkkeillä paranee kuin mikäkin flunssa.

Tiedän! Minusta meidän on nyt ehdottomasti alettava vakavasti kontrolloimaan Katan tekemisiä.

No mutta eihän me voida ruveta häntä kontrolloimaan kuin haukat.

Älä sano sitä sanaa! ...ja jotain meidän on kuitenkin tehtävä.

Niin, mutta onko oikein rajoittaa hänen elämäänsä tässä tilanteessa?

No mitäs sä sitten ehdotat? Ei tässä enää mitkään lepsuilut auta! Tästä on käytävä keskustelua koulun henkilökunnan kanssa ja Katan kaveripiirejä on muokattava.

Älä nyt hyvä ihminen kuvitt...

Mutta kun jotain meidän on tehtävä!!

Ja jatkuva valvonta ja epäluottamusko auttavat asiaa!? Kysymys on nyt kuitenkin siitä, mikä on Katalle parhaaksi.

Ja MINÄKÖ en muka tiedä?

No ei tuo siltä vaikuta, jos vaikka kerrankin kysyttäisiin mitä Kata itse haluaa.

Eihän me voida antaa alaikäisen itse päättää!

Katallako ei ole tahtoa lainkaan? Kyllä meidän pitäisi antaa hänenkin päättää. Aito kiinnostus hänen elämäänsä kohtaan ei myöskään haittaisi.

Kata on rakkainta mitä mulla on!

Aivan, joten käyttäydy myös sen mukaisesti ja lopeta hänen syyllistämisensä.

En minä syyllistä, mutta tällainen ei voi jatkua! Muuten meille käy samaten kuin Mirjan vanhemmille..

Se mitä tapahtui oli hirvittävää ja se oli kaikille vaikeaa. Siksi meidän on tuettava Kataa kaikin voimin.

Näin on, mutta tällainen höösääminen ei auta! Rajoja ja oikeita ystäviä hän tarvitsee, ei piinaajia.

Mutta suurin tuki tulee kuitenkin meiltä, joten annetaan hänelle tilaa hengittää.

Vai niin. Keskustelua ja aikuisen mallia hän tarvitsee. Älä vaivaudu, otan homman omiin käsiini.



Teksin ja kuvitteellisen tapahtuman käsikirjoituksen ulkopuolelle ideoinut
Ira Venäläinen
Kristoffer Malm




10. joulukuuta 2013

Nahkatakki - mikä oiva joulukuusenkoriste!

Syksy on edennyt mukavasti musikaalitreenien osalta. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että koululla pidettäviä treenejä on jäljellä enää viidet ja sitten jäädään ansaitulle joulutauolle. Hommiin palataan taas heti uuden vuoden juhlinnan jälkeen, jolloin myös alkavat viimeistelyharjoituksemme Martinus-salissa. Siellä edessä on tiiviin kiireiset päivät, joiden aikana otetaan haltuun niin iso näyttämö lavaste-elementteineen kuin valo- ja äänitekniikkakin sekä puvustetaan, maskeerataan, valokuvataan ja jatketaan harjoituksia.

Nyt kun ensi-iltaan on aikaa tasan kuukausi, ollaan siinä vaiheessa, että näyttämötapahtumat ja -toiminnot alkavat olla selvillä. Kasassa on runko, jota voimme jatkokehitellä ja parannella, mikä mahdollistaa muutosten tekemisen vielä viimeiseen hetkeen asti ennen yleisön tuloa. Tähän asti olemme siis treenanneet koulun aulassa pääsääntöisesti ilman teatterin apukeinoja (puvut, valot, äänet, maskit, ym. ym.), mikä vaatii kaikilta aika lailla keskeneräisyyden sietokykyä ja uskoa siihen, että jonain päivänä touhu tulee näyttämään vielä teatterilta. Huomaan itsekin jo aika lailla kaipaavani näitä kaikkia osa-alueita, jotka yhdessä tulevat tukemaan kaikkea sitä toimintaa, mitä nyt olemme hahmotelleet näyttämöllä tapahtuvaksi. 

En malta näin joulun alla olla käyttämättä joulukuusi-vertausta (enkä nyt tarkoita joulukuusella Suomen jalkapallomaajoukkueen ja Mixu Paatelaisen käyttämää taktiikkaa). Nyt meillä musikaalijengillä on olemassa oikein nätti ja vahvarunkoinen kuusipuu (harjoittelemamme esitysrunko), mutta vielä sellaisenaan se näyttää hieman mitättömältä, vaikka sen hankkimiseksi on nähty aika lailla vaivaa. Nyt se asetetaan kuusenjalkaan (Martinus-saliin), tarkistetaan että puu on suorassa (tehdään tarvittavia korjauksia) ja ryhdytään perinpohjaiseen ja yksityiskohtaiseen koristeluun (lavasteet, valot, äänet, puvut, maskit, videoprojisoinnit, oheismateriaali...). Ja sitten, tasan kuukauden kuluttua, joulukuusemme loistaa kaikkia muita kauniimpana ja loistokkaampana (mitä tietysti auttaa se tosiasia, että loppiainen osuu ennen ensi-iltaamme ja silloinhan yleensä järkevä ihminen hankkiutuu rapisevasta joulukuusestaan viimeistään eroon eikä kilpailijoista ole meille vaaraa...).   

Tämä ei tietenkään tarkoita, että koristevertauksessa mainitut teatterin osa-alueet olisivat vain joitain pieniä kauniita lisiä, joita nyt tuodaan kiireellä ja sattumanvaraisesti mukaan. Läpi koko tämän harjoitusperiodin kaikkia näitä on eri tahoilla kehitetty ja työstetty ahkerasti. Mutta kiinnostavaa tässä työprosessissa on se, että nämä kaikki elintärkeät osa-alueet lyödään yhteen vasta päästessämme viimeiselle treeniviikollemme Martinus-saliin. Se on todella kuin joulua odottaisi... Haluankin välittää isot kiitokset kaikille rohkeille näyttelijöillemme, jotka ovat läpi syksyn jaksaneet uurastaa arkisessa koulun aulassa ja ainoastaan omalla työllään ja eläytymisellään luoneet Nahkatakkisen tytön maailman. Se vaatii uskallusta, heittäytymistä ja uskoa yhteiseen hankkeeseen.

Se joulukuusista. Ja vielä yksi huomio tähän kirjoituksen loppuun. Tässä kohtaa treenejä on hauskaa nauttia myös niistä kohdista, jotka ovat vielä epäselviä ja vaativat ratkaisuja. Esimerkki parin viikon takaa: itselleni ei ollut vielä lainkaan auennut, mistä/miten itse nahkatakki tulisi näyttämölle. Selvää oli, että se tarvittaisiin siellä viimeistään toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa. Ja myös se, että ei olisi mitenkään kiinnostavaa esitellä Kataa heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen nahkatakkiin pukeutuvana tyttönä. Eikä nahkatakki istuisi muutenkaan Katan lookiin myöhemmässäkään vaiheessa. Mutta pitihän se takki nyt jotenkin saada juttuun mukaan, kun se oli ihan päässyt musikaalin nimeenkin. Ja voi sitä fiilistä, kun tuollainen asia ratkesi toimivalla tavalla! Eli paljastuksena mainittakoon, että nahkatakki tullaan siis näyttämöllä näkemään ja se saadaan Katalle päällekin (ainakin hetkeksi), mutta en tietenkään tässä nyt suostu kertomaan aiheesta enempää. Tuota nimenomaista takkia meistä ei muuten ole vielä nähnyt kukaan - tähän asti sen virkaa on toimittanut milloin kenenkin lainaama päällysvaate. Mutta kuten todettu, kohtahan on kuusen koristelun aika, ja nahkatakkikin joulukuusen oksilla tullaan näkemään!

Kari Jagt
ohjaaja

5. joulukuuta 2013

Hoh, hoijakkaa, ko ei jaksa uijakkaan

Tästä kun on tulossa vielä pitkä ja myrskyisä yö, aivan niin kuin Viljo eilen lupaili. Se niin paljon siellä toisella puolella kuulee juttuja, että tiedetään täällä mitä tuleman pitää. Kahvit se kuitenkin ehti eilen juoda. Sokeria ei kyllä ottanut. Ihme kyllä, kun ennen se niin maistui, mutta se oli ennen kuin Viljo heitti lusikan nurkkaan. Kyllä me ymmärrämme, hyvin me tämän ymmärrämme. Niin se vaan miestä muuttaa, kun täytyy jatkuvasti kahden maailman välillä ravata, koska enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy. Elämme kovia aikoja ystävä hyvä. Kova paikka se tälle meidän Sylvillekin oli aivan yksikseen jäädä. Vaikka eihän hän yksin ole, vaan kolme meitä on. Kolme vanhaa noitaa…

Sylvi meistä ainoa olikin, joka naimisissa pääsi käymään. Parempi meillä kuitenkin täällä yhdessä on asustella. Ei pääse hämähäkkimiehetkään pelottelemaan. Kyllähän täällä kylällä kaikenlaisia juttuja liikkuu, mutta ei niistä sen enempää, ettei teitä ala hirvittämään. Tulee vain muistoja mieleen meille vanhoille ihmisille. Viljokin aina muistuttaa, ettei niistä asioista parane puhua, mennyt on mennyttä. Nyt  iloisempien asioiden pariin; ensin pullakahville ja sitten jalka vispaamaan!



Aili, Sylvi & Helmi




3. joulukuuta 2013

Aineeton

Tiistaina 19.11.2013 oli Helsingin Sanomien kulttuurisivujen pääuutisena Suomen Kulttuurirahaston tekemän tutkimuksen tulokset suomalaisista kulttuurin harrastajina. Tutkimuksessa kysyttiin yli 8000 henkilöltä mm. missä kaikissa kulttuuri- ja taidekohteissa olet käynyt? Suomalaisista kolmannes on käynyt teatterissa viimeisen kuuden kuukauden aikana ja lähes toinen kolmannes viimeisen kahden vuoden aikana.
Tutkimuksessa kysyttiin myös, mikä vastaajien mielestä on taiteen tärkein tehtävä. Yli 50 % vastaajista kokee, että
  •          Taide tuo viihdytystä tai lohtua arkeen. (83 % vastanneista pitää tärkeänä taiteen tehtävänä)
  •          Taide tuottaa esteettisiä kokemuksia. (77 %)
  •          Taiteen tehtävä on yhdistää ihmisiä yhteisten kokemusten avulla. (66 %)
  •          Taiteen tehtävä on edistää ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. (66 %)
  •          Taiteen tehtävä on avata tunteita ja tunnelukkoja. (64 %)
  •          Taiteen tehtävä on kuvata maailmaa sellaisena kuin se on. (59 %)
  •          Taiteen tehtävä on johdattaa syvälliseen ajatteluun. (54 %)

Lähestymme joulua ja markkinajoulu on jo nyt täydessä vauhdissa. Miellämme joululahjat usein materiaksi, rahalla hankituksi tai idyllisesti itse tehdyksi. Kuitenkin kivaksi materiaksi, vaikka kotimme olisi jo kukkuroillaan tunnelmanluojia, vaatteita, vempeleitä, kippoja ja kannuja, joita saatamme vielä jonakin päivänä tarvita tai jotka meitä jostakin menneestä muistuttaa. Toiset niistä ovat tarvehankintoja ja toiset ovat niitä hankintoja, joita ilmankin voisimme pyörittää arkea ja elää hyvää elämää. Uskon, että monilta ei puutukaan tavaraa, vaan aikaa, aikaa olla yhdessä ja muistaa se aika.
Kun katson noita prosenttilukuja ihmisten tärkeinä pitämistään taiteen tehtävistä, mietin, mikä konkreettinen pehmeä tai kova paketti tarjoaisi lahjan saajalle yhtä monipuolisesti yhtä tärkeitä asioita kuin taide. Mietintäni ei venyneenkään tuokion kuluttua tuota muita pakettiratkaisuja kuin hyvän kirjan ääneen luettuna toiselle ihmiselle ja sykähdyttävän elokuvan yhdessä katsottuna.
Jos kuusen alla olisikin lituskainen paperinen paketti, joka lupaa aikaa yhteiseen musikaali-iltaan. Se olisi lähes aineeton lahja, kun siitä syntyvän jätteen voi näytösillan jälkeen lajitella paperinkeräykseen (tai säästää vähän tilaa vievänä muistona pöytälaatikossa). Lahjasi antaisi tilaisuuden ajatella syvällisesti, tarkastella maailmaa sellaisena kuin se on, tutkia tunteita, edistää hyvinvointia ja terveyttä, jakaa esteettinen kokemus, lohduttautua ja viihtyä. Et antaisi tilaisuutta ainoastaan lahjan saajalle vaan myös itsellesi ja musikaalin tekijöille, koko musikaalin suurelle taustajoukolle ja ajasta irroten myös tuleville musikaalityöryhmille.
Nahkatakkinen tyttö -musikaali lunastaa ihmisten tärkeimpinä pitämät taiteen tehtävät. Lahjan saaja voi olla kuka vaan: perheenjäsen, sukulainen, ystävä, tuttu, henkilöstö, pomo, tai vaikka tuntematon, niin kuin jonkin yläkoulun 9. luokka tai nuori, joka jäisi ilman joululahjaa, ellei Pelastusarmeijan joulupatakeräys tai Joulupuu -keräys toimittaisi anonyymin lahjoittajan lahjaa perille. Lahjan saaja voisi olla myös sellainen kulttuurin harrastaja, joka ei ole koskaan käynyt teatterissa. Heitä on Suomen kulttuurirahaston tutkimuksen mukaan 7 prosenttia.

Susanna Metsälä
Tuotantokoordinaattori

29. marraskuuta 2013

Alkuruokana naurua ja eläimellistä eloa

Kummallisten mielikuvien syntymisen estämiseksi Nahkatakkinen tyttö tahtoo selventää, etteivät roolihahmojen eläinkasvomaalaukset ole liitettävissä tähän produktioon. Vaskivuoren lukion minimusikaalin esitykset ovat olleen käynnissä tällä viikolla, mistä syystä muutamalla henkilöllä on kissa/pupu/eläinmaski. Nämä eläimelliset varusteet saattavat olla vaikuttava tekijä videon loppupuolella nähtäviin iloisiin purskauksiin.

Ensimmäinen julkinen kooste ja esimakua tulevasta, olkaa hyvät!




26. marraskuuta 2013

Mitä tekee suihkepullo ripsivärin kaverina?

Maskisuunnitelmat muuttuvat
ideoista konkreettisiksi kuviksi.
Hyppäsin innosta kattoon uutisesta, että saan suunnitella maskeeraukset tähän musikaaliin! Viime talven musikaalissa pääsin ensimmäisen kerran tutustumaan tämän lukion toimintaan ja suuni loksahti auki jo harjoituksissa. On siis mahtavaa päästä tekemään yhteistyötä uudestaan näiden lahjakkaiden nuorten kanssa. En siis valehtele, jos sanon olevani suorastaan ilmiliekeissä tästä projektista.


Maskeeraajan urani on alkuvaiheessa, mutta minulle on ollut alusta asti selvää, että haluan työskennellä teatterin parissa. Teatterissa on oma taika ja tunnelma. Maskeeraajan työ on usein myös jännittävää, jos esityksen aikana täytyy tehdä nopeita peruukinvaihtoja näyttelijöille ja aikaa on muutama minuutti. Täytyy sietää myös paljon keskeneräisyyttä, sillä suunnitteluvaiheessa moni asia on levällään, epävarmaa ja sekavaa. Kaikki on selvää vasta kun kaikki on selvää.

Essin muistiinpanohirviö.
Tästä muistiinpanohirviöstä kaikki lähti liikkeelle katsellessani harjoituksia. Minulle on tärkeää nähdä esiintyjät ennen kuin hyökkään suunnittelutyön pariin. Tietokoneet ja muu tekniikka eivät ole tämän taiteilijan ystäviä, joten siksi vanha kunnon kynä ja paperi toimii parhaimpana muistiinpanovälineenä.

Muistiinpanoista päästiin selkeämmille vesille piirtämällä. On tärkeää piirtää jokaisesta esiintyjästä maski- ja kampaussuunnitelma, jotta niistä voi keskustella harjoitteluvaiheessa muun tiimin kanssa. Se toimii myös esiintyjälle itselleen ohjeena esityksissä. Hyvänä työpöytänähän toimii tietenkin oma sänky, koska siellä on mukavinta piirrellä ja värit saa kivasti levitettyä laajalle alueelle. Lopputuloshan on tärkein! Muutamia piirrustuksia tässä onkin saanut piirrellä sillä näyttelijöitä on noin seitsemänkymmentä.


Musikaalin ensimmäinen
koemeikki valmistumassa.
No olen minä tehnyt muutakin kuin töhertänyt muistiinpanoja ja loikoillut sängyssä piirtelemässä ja katselemassa taivaanrantaa. Viime viikolla tehtiin nimittäin ensimmäinen maskikokeilu yhdelle näyttelijälle ja  saatiin pintaraapaisu tekemisen meiningistä. Paljastuksena voisin kertoa, että suurimmassa roolissa tulevat olemaan erityisesti nämä kolme asiaa: suihkepullo, käsipyyhkeet ja ripsiväri.

Pehmeä työpöytä luo luovaan
työhön oikean otteen.







Syksy on pikkuhiljaa vaihtumassa talveen ja maskeissa aletaan päästä suunnitelmien kautta tekoihin. Nuoret ovat olleen hyvin innoissaan ja kiinnostuneita maskeista varhaisessa vaiheessa. Kiitos, olen otettu ja anteeksi, että vastaukset ovat olleet ympäripyöreitä, mutta odotus kannattaa!





Essi Saarinen
Maskeeraus ja kampaukset
  

21. marraskuuta 2013

Oppilaan aika on rahaa(kin arvokkaampaa)

Musikaali alkaa jo olla jollain tavalla kasassa, sillä viime viikonloppuna teimme toisen näytöksen läpimenon. Syksy alkaa olla jo lopuillaan ja musikaalin tärkeimmät ja kriittisimmät ajat ovat juuri nyt käsillä. Toinen jakso koulussa on juuri lopuillaan ja kaikki opiskelijat ovat kiireisiä kokeisiin lukemisen kanssa. Minulla alkaa myös kevään ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen piakkoin, joten tekemistä riittää.
Olen aikaisemminkin ollut tekemässä musikaalia, joten kiire ei ole minulle uutta. Viime vuosilta minulle on jäänyt niin positiivinen kokemus musikaalien tekemisestä, että en halunnut jäädä paitsi tänäkään vuonna vaikka mukana oleminen tarkoittaa vähemmän vapaa-aikaa. Olen ollut hyvin tyytyväinen, että tulin mukaan produktioon, vaikka moni abi-ystäväni jätti tämän kokemuksen välistä.
Anna-Maria Vänskä, Ira Venäläinen, Kristoffer Malm
ja Dora Seitovirta painelevat kaikki musikaalin ohessa
 yo-kirjoitusten ja abivuoden ilojen keskellä.
Tänä vuonna haasteita on tuonut kaikkien aikataulujen yhteensovittaminen, sillä kirjoitukset painavat päälle. En kirjoittanut syksyllä vielä mitään eli en ole varma kaikista ylppäreihin liittyvistä käytännön asioista. Kurssienkin suorittaminen on noussut uudelle tasolle, koska asiat täytyy sisäistää niin, että lukeminen ylioppilaskokeisiin ei olisi niin haastavaa.
Koeviikko alkaa torstaina eli musikaalitreeneissä, jokainen väli on aina käytettävä hyväksi. Minulla ei itselläni ole niin paljoa harjoituksia, koska roolihenkilöni ei ole mukana niin monessa kohtauksessa mukana. Harjoitukset on myös jaoteltu niin, että vain tarvittavat henkilöt ovat paikalla, joten muilla on vapaapäiviä tai lyhennettyjä harjoituksia aina välillä. Tärkeää on siis, että kun harjoitellaan niin kaikki tekevät keskittyneesti. Tämä on mielestäni ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut, mutta kun on kyse nuorista välillä on levottomia päiviä, ja miksei aikuisillakin ole välillä huonompia päiviä.

Uskon, että  lopputulos tulee olemaan upea - mitens muutenkaan!

Vänskä
Terkkari

14. marraskuuta 2013

Vaskis keikkailee!

Koulullemme on tullut tavaksi pakata vuosittain muutamana päivänä väki ja vehkeet bussiin ja matkata yläkouluihin esiintymään. Tämän kulttuuritunnin repertuaariin yleensä kuuluu paletin jokaista väriä: tanssia, musaa ja teatteria, myöskin pikku maistiaisia musikaalista. 

Tiistaina vuorossa olivat Isoniittu ja Kilterin koulu. Keskiviikkona Peltola ja Mikkola, jotka tulevat muun muassa näkemään varsinaisia kulkureita ja kaunottaria. Tanssijoita nähdään silloin joraamassa ja laulamassa samaan aikaan. Tämä oli ainakin minulle uusi ja jännittävä haaste. Tosin kuitenkin ihan helppo nakki sen langattoman mikin pukemiseen verrattuna... Oli jännitävää huomata, ettei voikaan kieriä lattialla miten hupajaa ja laulaa vakaasti samaan aikaan. Hyppääminen saa ääneen jännittäviä yllärimuutoksia.

Vaskisbussilla huristeltiin alkuviikosta.
Keskiviikon koulukiertueelle potkaistiin vauhtia jo tiistai-iltana, kun esiinnyimme musiikki- ja tanssilukion vanhempainillassa. Olin itse niin luomoutunut orkesterimme musisoinnista, että lähestulkoon unohdin laulaa. Ihanko totta tämä hempeä slovari on Dingon biisi? Joo on se. 

Koulumme musikaalit erottaa muista siitä, että me olemme kaukana ammattilaisista. Monet kiipeävät isolle lavalle mahdollisesti ensimmäistä kertaa ja kaikille jokin on uutta ja ihmeellistä. Tämä on kuitenkin jotain hyvin arvokasta. Meillä on oma teatterin taikamme, joka syntyy siitä kaikesta tekemisen palosta. Ammattilaiselle työ voi olla joinakin päivinä vain työtä. Meistä jokainen viettää koululla enemmän aikaa kuin mikä oikeastaan tuntuisi normaalilta, ihan vain halustaan oppia ja tehdä, päästäkseen osaksi tiivistä yhteisöä, ainutlaatuista kokemusta ja erityistä musikaalia. Samaan aikaan tekemisessämme on mukana herkkyyttä ja varmuutta. Olemme juuri inssistä läpi päässeitä kuskeja. Osataan kyllä  ja rohkemme reippaasti vaihtaa kaistaa, mutta muistamme katsoa nopeusmittareita  ja laittaa sen vilkun varmasti ajoissa päälle - emmekä taatusti räplää radiota miten sattuu. Emme toistele omaa suoritustamme kuin puhelinvastaajat, jotka toistavat sen "kuinka voin auttaa?" ehkä tuhansia kertoja päivässä ajatellen samalla iltapäivän kauppalistaa. Jutussa ollaan mukana jokaista solua myöten, jolloin esiintyjästä saa katsoja, hän itse, että kanssaesiintyjät kaiken irti. 

Musikaali tullaan näkemään konserttisalissa,
mutta koulukiertueella ollaan pistäydytty
vierailulla jumppasalissa.
Olemme hyvin etuoikeutettuja saadessamme mahdollisuuden näin valtavaan projektiin. "Koulun musikaali" kun antaa usein mielleyhtymän koulun jumppasalista, kotoa kootuista vaatteista, ääni kiertää. Meillä suuret rattaat pyörivät, mutta pohjimmiltaan kaikki on rakennettu sen päälle, että koulustamme löytyy intoa ja lahjakkuutta. Ilma sitä ei olisi ollut syytä kirjoittaa musikaalia Nahkatakkinen tyttö. 

Nahkatakkinen tyttö valtaa koulukiertueen puitteissa vielä ensi viikolla Martsarin ja Kartanonkosken koulut.



Kulkuri
Selma


2. vuosikurssin tanssija

7. marraskuuta 2013

Myyttinen Dingo vai dingottu myytti?

Tunnetun väitteen mukaan suurin osa kaikista länsimaisen oopperakirjallisuuden juonista nojaa yhteen yksinkertaiseen myyttiin, jonka on sanottu kuvaavan musiikin ja sanojen suhdetta. Se on tarina laulaja Orfeuksesta ja hänen puolisostaan Eurydikesta, joka varoittamatta kuoli käärmeenpistoon.   Orfeus, jonka laululta katosivat sanat ja taiteelta innoitus, päätti uhmata jumalia ja hakea vaimonsa kotiin. Matkallaan manalaan Orfeus lauloikin niin kauniisti, että jumalat heltyivät. He lupasivat, että Eurydike saa palata elävänä kotiinsa, mikäli Orfeus onnistuu olemaan katsomatta häntä kertaakaan paluumatkan aikana.  Vaimonsa rukousten hellyttämänä laulaja murtui ja yksi rakastava katse sinkosi Eurydiken jälleen rajan toiselle puolelle.

Oopperakirjallisuudessa pienikin viite Orfeuksen ja Eurydiken tarinaan vihjaa ajatteluun, jonka mukaan musiikin ja sanojen liitto on tavoiteltava, mutta vaikea ihanne.  Ei sanoja ole helppo yhdistää musiikkiin musikaalissakaan. Klassinen musikaali perillisineen on rakentunut varta vasten sen tarinaa varten sävelletylle musiikille. Olennaista on silloin ollut se, että musiikki kuljettaa myös juonta eteenpäin. Jukebox-musikaalissa näytelmä rakennetaan jo olemassa olevien laulujen varaan, kuten Nahkatakkisessa tytössä. Silloin on pyrittävä siihen, ettei ainakaan ihan jokainen laulukohtaus pysäytä tapahtumia kuvailemaan päähenkilön tunnetilaa tai muodostu esityksen esitykseksi, kuten monissa muusikoiden elämää kuvailevissa teoksissa.

Ajattelisin, että jukebox-musikaali on yksi tapa palauttaa taltioituun musiikkiin aitoa teosluonnetta.  Jukebox- tai karaokemusikaalin tapa käyttää musiikkiteollisuuden tuotteita on lopulta tuunaava varsin samalla tavalla kuin arkikokemuksemme musiikin merkityksiä luovasta luonteesta. Kun bussissa soi rakastetun kanssa kuunneltu kappale, koko matkanteon tunnelma värittyy muistosta uudelleen. Oma neljävuotiaani kuunteli aikanaan Ultra Brata ja totesi ”Sinä lähdit pois”-kappaleesta, että siltä tuntuu joskus kun jää päiväkotiin hoitoon. Jukebox-musikaalissa näitä uusia assosiaatioita etsitään sijoittamalla, sovittamalla ja henkilöittämällä tuttuja lauluja uudella tavalla siihen, mitä tarina tarvitsee.

Kirjoittaessani Nahkatakkisen tytön kohtauksia Dingon laulujen lomaan pyrin pitämään silmällä tutkija Richard Kislanin jakoa musikaalien laulunumeroiden tehtävistä. Niinpä Nahkatakkisesta tytöstäkin löytyvät jossain muodossa mm Kislanin nimeämät balladi, hurmauslaulu, komedialaulu, ”Minä olen”-laulu, ”Minä tahdon”-laulu ja suuri musikaalikohtaus tanssinumeroineen. Sen lisäksi mukana on lauluja, jotka toimivat eri funktioissa eri roolihahmoille, ja materiaalia, jolla sovitus pyrkii aukeamaan myös yleisön laulettavaksi. Yhtenä musiikkidramaturgisena periaatteenani oli huolehtia siitä, että mikäli laulu ei tuo uutta henkilöhahmoon, vie tilannetta eteenpäin millään tavalla tai mikäli se ei toimi yhdessäkään Kislanin mainitsemassa funktiossa tai perustellusti edes tanssinumerona, se pudotetaan matkasta. Muutama todella kiva Dingon biisi menetettiin siis Orfeuksen menetelmällä, katsomalla alkuperäistä inspiraatiota toiseenkin kertaan.



Lue lisää:
Richard Kislan, The Musical: A Look at the American Musical Theater.  Applause Theater and Cinema Books, 2000.


Hanna Suutela
käsikirjoittaja

5. marraskuuta 2013

Mielummin sitä kokeellista ja outoa kuin tuttua ja turvallista

Mistä syystä juuri muotoilijaksi valmistunut rahanahne ja trendien viettelemä nuori mies kääntää turkoosin joponsa suunnan ja aloitaa opinnot alusta, aiheesta josta ei tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään? Samasta syystä tämä mies ampaisee suomen kovimpien kuva- ja äänentoistolaitteiden myymisen keskeltä aina viikonloppuvuoron jälkeen johonkin, minne aurinko ei paista, työpäivät on pitkiä ja palkka huonompi kun kaupan kassalla.

Pienoismallirakentamiselle varattu
työpöytä kovassa käytössä.
Joskus voi käydä niin hyvä tuuri, että sattumien kautta löytää intohimon, harrastuksen ja uran samalta kentältä. Haluan tehdä teatteria loppuelämäni, enkä enää koskaan käydä töissä. Tämän tavoitteen perässä jaksaa pakertaa ja uurastaa kesät ja talvet, syödä opiskelijaruokaa vaikka mittari näyttää jo kolmeakymppiä. 

Teatteri poikkeaa jännittävällä tavalla monesta muusta suunnittelualasta. Teatterissa oudot ja mahdottomat ideat on joskus niitä parhaita ja niitä kannattaa ehdottomasti kokeilla - ainakin kerran. Harvalla suunnittelijalla on mahdollisuutta visioida vaikka punaisista krokotiileista rakennettua omakotitalon kokoista bussipysäkkiä. Oikeassa kontekstissa tämä ehdotus saattaisi saada työ- ja johtoryhmältä raikuvat aplodit, talolta ison pussin euroja ja tusinan rakennusmiehiä rakentamaan tuo outo kapistus. No, ainahan näin ei käy. Joskus todellisuus tulee vastaan, kun seisoo yksin lautapinon edessä sahan ja ruuvivääntimen kanssa miettien, että käyttääkö loput eurot kuumaliimaan vai jeesusteippiin. 


"Heti kun omistan työpöydän niin ei enää
tarvitse askarrella esim. olkkarin lattialla"
-ajatus ei ihan toiminut.
Mitä sitten tulee mieleen aiheesta "nahkatakkinen tyttö", "musikaali", "lukio" ja "vantaa"? VHS kasetit, kuvaputkitelevisiot, parkkiintunut musta nahka, takkuinen rokkitukka, kymä hiki, punainen sähkökitara, pillifarkut, ruostunut huoltoasema, vinyylilevyt, harmaat käytävät, liitutaulut ja liikuntatuntien välttely. 

VARMAAN HEI!?! Voinpa luvata, ettei mitään näitä tulla näkemään tämän musikaalin lavastuksessa. Jo varhaisessa vaiheessa sain ohjaajaltamme myöntyvän vastauksen kysymykseeni - mielummin sitä kokeellista ja outoa kuin tuttua ja turvallista.

Tällä hetkellä musikaalin lavastaja hakkaa päätään seinään teknisten piirustusten kanssa miettien, että mitä oikein tuli suunniteltua. Meillä kun ei ole sellaista tietokoneella istuvaa insinööriä ratkaisemassa rakenteita, eikä ikänsä lavasteita rakentanutta näyttämömestaria. On jollain tavalla kutkuttavaa, kun produktio kulkee eteenpäin junan tavoin ja suurin osa asioista on epäselvää. Yksikään päivä ei ole samanlainen; joskus on sormet ja sukat maalin peitossa ja joskus kohmeessa yön tunteina 3D mallinnusohjelman äärellä. Joskus huomaa töhertävänsä s-marketin kuittiin luonnoksia yöbussissa, kun on pakko taltioida päähän tupsahtanut ajatus. On mahtavaa seistä melkein 60 neliön kokoisella kangaspalasella sormi suussa ja ihmetellä, että mites tällanen nyt sitte tehdään?

Toistaiseksi tyhjä pohjakangas ja mietteliäs Juho.
Pientä nykimistä silmäkulmassa on aiheuttanut toistaiseksi budjetin hallinta, rullilla liikkuvat lavasteet, maapallon painovoima, 11m leveä jättimäinen maalaus, 60 esiintyjää lukion näyttämöllä ja kreisiä potpuria junaileva ohjaaja. Mutta mitään näistä en vaihtaisi pois, vaan olen kiitollinen mahtavasta työryhmästä sekä upeista, energisistä ja heittäytyvistä Vaskivuoren lukion oppilaista.

Juho Lindström
Lavastussuunnittelija

31. lokakuuta 2013

Käsikirjoituksen arkeologiaa

Alussa oli vain Matti Suomelan idea Dingon musiikkiin perustuvasta musikaalista, jossa etsittäisiin uusia sovitusideoita myös vähemmän tunnettuihin biiseihin. Sain kutsun pohtia musikaalin tarinaa Tuomaanpäivänä 2012. Jo samana iltana hahmottelin musikaalin dramaturgian pääjuonta puhelimessa.

Päätin olla kokonaan tutustumatta Riku Suokkaan Hämeenlinnassa ja Turussa nähtyyn Dingomusikaaliin Autiotalo, mutta tiesin sen perustuvan Shakespearen Romeon ja Julian tarinalle. Tilaus Vaskivuoren lukiolle oli täysin toisenlainen dramaturginen haaste. Tarvittiin ”ainakin kuusi, mielellään kaksitoista pääroolia ja mahdollisimman monta onnellista loppua!” Näytelmä määrittyi jo näillä ehdoilla välittömästi komediaksi, mutta Dingon romanttisissa lauluissa puhuttiinkin vain raunioista, menetyksestä, kaipauksesta, vankiloista ja muista synkähköistä aiheista. Lauluille piti löytää tarina, joka säilyttäisi Dingon biiseissä olennaisen herkkyyden ja vilpittömyyden mahdollisuuden.

Meillä oli mielestämme pakollisten laulujen lista, joka koostui noin viidestä Dingon hitistä. Sen lisäksi käsikirjoituksen alkuvaiheissa kokeiltiin lähes viittätoista eri laulua ennen kuin laulujen kokonaismäärä vakiintui nykyiseen viiteentoista. Valittujen laulujen sanat, nimet ja teemat muodostivat aihion tarinalle, jonka dramaturgisen perusrungon kirjoitin nopeasti, mutta joka sitten pysähtyi tunnelmoimaan aloilleen.

Eira Kasperin ja Susanna Metsälän kanssa kävimme keskustelun musikaalin pääjuonta tukevista tai siinä mahdollisesti käsiteltävistä lisäaiheista. Tiimiimme liittyi Kari Jagt, jolla oli ohjaajana kokemusta myös Vaskivuoren lukion tarvitsemasta mittakaavasta. Karin ehdottamasta aihevalikosta löytyi nipuittain farssiin suuntaavia vauhdikkaita ideoita. Minä ehdotin tuplamiehitystä tai kuoron jakamista kahteen, sillä valtava väkimäärä ja vauhdikas farssi eivät ihan epäilyksettä mahtuneet mielessäni samalle lavalle. Tänä vuonna Vaskivuoren lukion musikaaliesityksissä vuorottelevatkin ensimmäistä kertaa kaksi kuoroa, Nahat ja Takit.

Ideoinnissa on olennaista kerätä paljon ehdotuksia ja suodattaa sitten alkuperäiseen kokonaisuuteen sopivat vuorosanoiksi asti. Esimerkiksi Karin heitto Macbethin pahaenteisistä noita-akoista muuttui minun mielessäni Taikahuilun kolmeksi neuvoa antavaksi naiseksi. Kuinka näytelmään kirjoittamani naapurit lopulta tulkitaan, on näyttelijöiden ja ohjaajan valinta.  Kari ehdotti mukaan myös erääseen alakulttuuriin tai harrastukseen liittyvää teemaa. Innostuin ajatuksesta heti, sillä idea tuki Matin ajatusta uudenlaisista sovituksista ja mash up -biiseistä. Jukebox-musikaaliin kuuluu parhaimmillaan musiikin sovituksissa herkutteleva intertekstuaalisuus. Yhteinen ideointimme tuotti vaihtoehtoja myös alkuperäisen ideani, näytelmän keskeisimmän dramaturgisen ratkaisun perusteluihin. Minun tehtäväni käsikirjoittajana oli muovata ajatuksista hahmoja, vuorosanoja ja kohtauksia, sekä huolehtia tiettyjen kappaleiden esitysjärjestyksen säilymisestä vielä elävien sivujuonteiden pyörityksessä. 

Ensimmäisessä puhelussa kuulemani ohjeistus toivotusta näytelmästä lienee toteutunut, Nahkatakkisen tytön suhde Dingon musiikkiin on samankaltainen kuin Mamma Mian suhde Abbaan. Yllättävintä prosessissa on kuitenkin ollut kokemus siitä, miten kirjoittava mieli sulattaa tiimin toiveista ja ideoista ennalta arvaamattoman kokonaisuuden. Vasta ensimmäisen näytöksen läpimenoharjoitus näytti minulle, että sivujuonetkin toistavat alkuperäisen pääjuoneni keskeistä teemaa. Minulle Nahkatakkinen tyttö on mitä suurimmassa määrin tarina ihmisten pyrkimyksestä ja tarpeesta saada kontakti toisiinsa - joskus mahdottomissakin olosuhteissa.


Hanna Suutela
käsikirjoittaja

29. lokakuuta 2013

Koreografin mietteissä

Ilmaisutaitolukio 90 -luvulla Oulussa. Ulkona -30 astetta. Korvissa narskuu vielä pakkasen raiskaama hanki ja kehossa muistijälki viimasta, jolle ei halua kääntää poskea. Vedän toistuvin niiskutuksin räkää sisäänpäin ja koulun valkoiset seinät antavat kai'un sille vilulle, joka luiden huokosissa päämäärättömästi vaeltaa.

Esitys on rakenteilla. Seison harjoituslavalla pää toiston puuduttamana, iho vereslihalla, sielu avoinna. Hauras toive siitä, että tulee nähdyksi kokonaisena, sellaisena kuin on. Hiuslakan tuoksu, jännitys siitä, kun abi pussaa vuotta nuorempaa. Yhdessä, paljaana. Syvä hiljainen ymmärrys siitä, että ollaan jonkin olennaisen äärellä.

Sateinen Vantaa vuonna 2013. Olen kulkenut matkan palatakseni samankaltaisten aiheiden tykö. Liha, iho, auki. Tila, jossa asiat tapahtuvat sellaisinaan. Näen nuoria, jotka ulottuvat, kurottavat ja tarratessaan pitävät lujaa. Joku kasvaa silmissä itsensä kokoiseksi ja yhä edelleen. Toinen on askeleen päässä varmuudesta, että hänellä on rahkeita tehdä elämässä juuri sitä mihin itsellä on palo. Ja aina joku rakastuu.

Kulisseissa työryhmä hämmästyttää minua alati. Jo se yksistään on upeaa, että musikaalin jokainen taustavaikuttaja on alansa ammattilainen. Kokonaisuus saa sisältönsä ja ilmeensä sana-, tila-, valo-, musa-, ääni-, puku-, meikki-, media- ja ilmaisutaiteilijan johdolla. Ja millaisia taiteen duunareita! Ihaillen ihmettelen mistä noita kiehtovasti unenomaisia ja samalla kristallinkirkkaita ideoita kumpuaa. Jokainen seisoo tukevasti omalla tontillaan varpaat juuria myöten mullassa ja silti – kun ojentaa kätensä, niin jo joku astuu kohti. Hetkittäin herää kiitollisuus.

Voin olla puhumatta, mutten tanssimatta. Kuitenkin usein löytyy sisimmälle sanoittaja, kuten tässä Niina Hentilä:


ja niin tulee lumi

se lumi joka ei tahdo luotamme pois
valkeat päivät kuin unohdetuksi luultu musiikki menneisyydestä
  
sataa viikkoja
ja lumi laskeutuu kuin peitto väsyneiden päälle

pimeys taittuu ja kaikki valkeus ympärillämme kuin elämän kauneus

elämän kauneus ystävän silmissä kertoessaan pienistä sydänäänistä
kaukomatkaajan ikävässä kotiin
pois nukkuvassa vanhuksessa joka tietää että vielä kohdataan

kauneus rakkaan unisessa otteessa, joka kertoo
                      kyllä me näistä selvitään

jumalasta en tiedä
mutta maassa rauha ja lumi ja ihmisillä hyvä tahto


Eerika Arposalo
koreografi

24. lokakuuta 2013

Kaikkien tuntemat popkappaleet muuttuvat musikaalinumeroiksi


Matin sovitustyön tuloksena musikaaliin
 on saatu mielenkiintoisia vivahteita. 
Musikaaliin kuuluu olennaisesti suuret joukkokohtaukset, joissa koko ensemble laulaa ja tanssii. Samoin tarvitaan kauniita ja tunteikkaita balladeja, leiskuvia duettoja sekä suoraviivaisia vauhtibiisejä. Onneksi Dingon tuotannosta löytyy kappaleita, joista on voinut työstää kaikkia näitä.

Muutamia suurimpia hittejä olen pitänyt koskemattomina, en ole sovittanut niitä juuri lainkaan. Joistakin kappaleista taas on tehty aika radikaalejakin versioita. Esimerkiksi Pistoolisankari-kappale sai uudet vaatteet Jamiroquain Virtual Insanity –hitin innoittamana. Muutamiin lauluihin on 
upotettu musiikillisia lainoja muiden esittäjien 1980-luvun hiteistä. 

Uutta sointiväriä ja erilaista soundimaailmaa musiikkiin tuovat instrumentit, joita Dingon kokoonpanossa ei (ymmärrettävästi) ollut. Kaunotar ja kulkuri –laulun säestääkin jousikvartetti, huilu ja piano alkuperäisen kitara- ja syntetisaattorisäestyksen sijaan.

Dingon musiikissa hienointa on tarttuvat melodiat ja silloisten nuorten miesten herkkä aitous. Olen varma, että Neumann kumppaneineen halusi aikanaan tehdä mahdollisimman hyviä ja koskettavia lauluja.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka erilaisiksi Dingon tutut laulut muuttuvat, kun niitä laulavatkin tytöt. Monet tekstit saavat aivan uusia ja toisenlaisia merkityksiä ja näkökulmia. Samoin laulujen sanoissa mainitut henkilöt muuttuvat todellisiksi, kun roolihahmoja on nimetty heidän mukaansa.



Oli kiinnostavaa kuulla nykylukiolaisten suhteesta Dingoon. Moni opiskelija tuntui tietävän valtaosan biiseistä ja jopa osaavan ne valmiiksi ulkoa. Syy tähän löytyi usein heidän vanhemmistaan, jotka ovat siirtäneet oman nuoruutensa fanituksen kohteensa ja idolinsa seuraavalle sukupolvelle. Tavallaan monet Dingon lauluista on muuttumassa tai jopa jo muuttuneet kansallisomaisuudeksi ja nykyajan kansanlauluiksi.

Koko illan teokseen mahtuu musiikkinumeroita viitisentoista. Tämä tarkoittaa, että moni hittibiisi ei ole mahtunut mukaan musikaaliin. Ensisijainen valintaperuste on ollut dramaturginen, laulujen pitää kuljettaa tarinaa eteenpäin eikä vain pysähtyä kuvaamaan jonkin henkilön tuntemuksia. Toinen peruste on ollut, että mukaan on tietenkin pitänyt mahduttaa kaikkein suurimmat hitit; Dingon musiikkiin perustuvaa musikaalia ei voisi tehdä ilman Levotonta tuhkimoa. Myös Autiotalo, Nimeni on Dingo sekä Sinä ja minä kuullaan musikaalissa, mutta millaisissa yhteyksissä ja millaisina versioina? Se täytyy jokaisen tulla itse kokemaan, kuulemaan ja näkemään.


Matti Suomela
Kapellimestari

22. lokakuuta 2013

"Tottakai ne tekee noin!"

Kyllä vain! Ohjaaja Kari Jagt on oikeassa. He tekevät niin lavalla myös loma-aikana.

Viime torstaina alkoi syysloma. Sai nukkua puoleen päivään, nauttia herkullisesta aamupalasta pitkän kaavan mukaan ja pikkuhiljaa pakkailla matkakasseja syysloman mökkiviikonloppua varten. Sai aikaa ajatuksille ja kroppa lepäsi. Edessä viiden päivän vapaa, koska maanantaikin oli koulusta virallinen vapaapäivä.

Tämä skenaario oli kuitenkin vain utopista toiveajattelua Vaskivuoren lukion seitsemällekymmenelle nuorelle esiintymisnälkäiselle oppilaalle, jotka kaivautuivat syysloman mañana-ajattelun lävitse lukion aulaan torstaiaamuna kello 9:00.

Syysloma-aamut alkoivat itsensäherättelylämmittelyllä maapähkinävoissa huojuen ja pikkuautoja Matrix-tyylisesti kropallaan kuljettaen. Siihen loppui lämmittely ja ei kun raskaaseen työntekoon! Tämä sytytti heti aamusta ristiriitaisia mielipiteitä, mutta kaikki oli kuitenkin tyytyväisesti hiljaa. 


Huomaa kuvassa työryhmän kaksi osaa.
Keskellä ja oikeassa yläkulmassa.
Musikaalityössä työryhmä usein jakautuu kahteen osaan. On osa, joka tekee kohtauksia hiki otsassa. Sitten on se osa, jonka päivä täyttyy osittain hyvinkin erilaisista musikaaliin liittyvistä ja liittymättömistä aktiviteeteista. Luulisi, ettei matkapuhelimella ole käyttöä teatteritaidetta tehdessä, mutta kuinkas vain on.

Erästä nimettömänä pysyttelevää oppilasta tähän kirjoitukseen haastatellessani sain selville useita nuorten keskuudessa suosittuja vapaa-ajan aktiviteetteja. Nämä aktiviteetit täyttävät lukion aulassa omia kohtauksiaan odottelevien nuorten hetket. 


Näitä harrastuksia ovat älypuhelinsovellukset. Suosituimman sovelluksen paikasta kuulemma kilpailevat pelit nimeltä Papi ja Candy Crush. Hyvänä kolmosena tulee todennäköisesti erinäköiset ja varsinkin poikien suosimat instrumenttisovellukset, joilla voi älypyhelimen toimintoja käyttäen soittaa esim. saksofonia, kitaraa ja pianoa. Älypuhelinharrastuksen ilmiantajan ehdoton suosikki on Angry Birds, josta löytyy versioina ainakin Seasons, Rio ja Star Wars. Musiikinjohtajan kehoituksista huolimatta oppilaat valitsevat odotusajalla käteensä mielummin tutun ja turvallisen matkapuhelimen kuin oppikirjan.

Kun aamukoomasta ollaan selvitty ja päivä alkaa käynnistymään onkin jo aika päivän kohokohdan: lounaan. Lounas ei musikaaliharjoituksissa ole aivan tyypillinen kouluruokailu, sillä eväsbokseista löytyy poikkeuksetta hammaspeikon ystäviä eli karkkia, keksejä, pastilleja, energiajuomia, limppareita ja mikron kautta käytettäviä eineksiä. Näiden tuotteiden imperiumia uhkaa satunnaiset kotitekoiset eväät sekä lähiravintolan suomat pizzat, kebabit ja aasialaisannokset. Eivät opiskelijat nyt kuitenkaan ihan holtittomia ole. Kyllä joku on joskus porkkanaakin ja hedelmiä nähty syövän, varsinkin silloin kun ne ovat alessa lähikaupassa.

Iltapäivällä ei kukaan säästynyt kovalta työnteolta. Jottei pudotus realismiin olisi namiähkyn jälkeen ollut liian kova saivat musikaalisoijat 20 minuutin leikkihetken. Repimisleikin, Baseballs-tanssin ja "bileiden" jälkeen siirryttiin töihin. Ensimmäisen puoliajan läpimeno käynnistyi muutamien kriittisten kohtausten hiomisen jälkeen. Kaikki panostivat läpimenoon sataprosenttisesti ja lavalta ei puuttunut tekemisen meininkiä. Hurraa!


Nimetön tietolähde toinen vasemmalta.
Lisäksi kuvassa Anna-Maria Vänskä (vas.),
Ira Venäläinen, Kristoffer Malm ja Dora Seitovirta.
"Päivän päätteessä palaute seisoo", niin kuin sanotaan. Palautteessa ohjaaja ja työryhmäläiset jakoivat vinkkejä ja kehitysideoita, joita näyttelijät kätkivät mietintämyssyihinsä kypsymään. Kello löi jo viisi ja päivä saatiin päätökseen.

Päivisin viiden jälkeen kauan odotettu iltasyysloma alkoi ja takaisin kasarmille täytyi palata vasta seuraavana aamuna kello 9:00. Sunnuntaina, neljän päivän harjoitusten jälkeen, TJ 0 päivänä oppilaissa ei näkynyt pilkahdustakaan väsymystä tai epätoivoa. Päinvastoin. He uhkuivat innostusta ja intohimoa Nahkatakkista tyttöä kohtaan.

Papin, Candy Crushin, Angry Birdsin, älypuhelinkitaroiden, karkkikimaroiden, porkkanoiden, namikeksien, pizzan, koulukirjojen välttelyn, maapähkinävoin, pikkuautojen, biletyksen (Boom Kahin ja Ketun), hiomisen, viilauksen ja satojen työtuntien yhdistelmästä kehittyy tammikuussa maailman ensi-iltansa saava Vaskivuoren lukion musikaali Nahkatakkinen tyttö!



Ylläpitäjä ja nimetön haastateltava
   

21. lokakuuta 2013

Tuotantokoordinaattori seinän takaa

”Ketun voima, kojootin voima ja Dingon voima…”, kuulen työhuoneeseeni, kun seinän toisella puolella harjoitellaan. Ohjaaja Kari Jagt huudahtaa: ”Joo! Ja hirvee myllerrys siinä nii”. Repliikki jatkuu: ” Ja pysyy aina ystävinä”.
Hymähdän ajatukselleni, että seinän takaa kuulemani lauseet ovat analogisia koko tälle musikaaliproduktiolle. Tähän tarvitaan erilaisia osaamisvoimia, kiihkeätempoista myllerrystä niin tuotannollisella kuin taiteellisella puolella, ja ennen kaikkea ystävyyttä.
Treeneissä voimat yhdistetään
tekemisen kautta.
Lukion ensimmäinen jakso, koeviikko ja 76 harjoitustuntia ovat takanapäin. Edessäpäin ovat pimenevät illat, räntäsade, toinen jakso, koeviikko, 130 harjoitustuntia, paljon muuta – niin kuin esimerkiksi joulu – ennen ensimmäistä kenraalinäytöstä. Tarvitsemme voimia, ja siksi kertaan repliikin, jonka kuulin seinän takaa. ”Ja pysyy aina ystävinä”, on oikeastaan se lupaus, joka syntyy yhdessä ”myllertämisestä”. Ystävyydenlupaus ja myllertäminen ovat toinen toistaan komppaava liitto ryhmälle, niin kuin D-vitamiini ja kalsium ovat keholle.
Työryhmämme on iso ja kädenojennuksia on lukuisia. Mukana on noin 80 opiskelijaa, 15 teatterialan ammattilaista, Dingo, Vaskivuoren lukion musiikkiseura ry, muut opettajat ja lukion henkilökunta, vanhemmat, Vantaan ammattiopisto Varia, Stadin aikuisopisto, Vantaan konserttitalo Martinus ja yhteistyöyritykset kuten Lippupiste. Ja mitä näiden kädenojennusten välissä on?
Ei mitään. (Noin puoli metriä ylempänä tosin on lyhyt etäisyys silmäparien välissä.)
Kaksi ihoa koskettaa eikä välissä ole esteitä. Toiset kädet osaavat sen mitä omani eivät. Toiset kädet jatkavat siitä, mihin minun käteni tehtävää ojentavat. Se on esteetöntä yhteistyötä.
Yksi ojennuksista on lipunmyynnin käynnistäminen ja siihen tehtävään on tarttunut Lippupiste. He ovat työnsä aloittaneet, ja vain kahdessa päivässä jo sata katsojaa on ostanut lipun!

Susanna Metsälä
Tuotantokoordinaattori

8. lokakuuta 2013

Matkalla kohti autiota taloa

Olemme pyöräyttäneet hyvällä sykkeellä Nahkatakkisen tytön treenit käyntiin. Tuntuu hienolta, että saamme olla tekemässä aivan uutta tarinaa lavalle eikä Dingon musaakaan ole juuri musikaalilavoilla tätä ennen kuultu. Upea tilaisuus siis!

Itselläni on ollut ilo olla mukana myös ideoimassa itse tarinan juonta yhdessä Hannan ja Matin kanssa. Tässä yhteydessä on turha tehdä liikaa juonipaljastuksia, mutta toivomme koko työryhmän puolesta voivamme tarjota yleisölle mukaansa tempaavan tarinan ja ehkä pari yllätystäkin...

Oma ensimmäinen muistoni Dingon musaan ajoittuu Dingon omalle kulta-ajalle, sinne syvälle 80-luvulle. Olimme ystävieni kanssa aavistuksen verran liian pieniä todella kuuntelemaan Dingoa, mutta se ei estänyt meitä leikkimästä bändin vaiheita. Sen verran iso juttu se silloin oli kaikkialla, ettei ollut ihme, että me sitten Dingon innottamina perustimme oman saunamökissä “soittaneen” bändin. Instrumentteina oli pahvilaatikkorummut, kaksi kitaraa, joissa oli yhteensä 9 kieltä ja pieni patteripiano. Eikä kellään meistä ollut tietenkään hajuakaan yhdenkään instrumentin soitosta. Yksi keikkakin meillä oli, biiseinä Levoton tuhkimo ja Rio ohoi. Ja sitten asiaankuuluvasti myös meidän bändimme riitaisasti hajosi, kun Dingollakin sen aika koitti.

Nyt tehtävässä musikaalissa ei kuitenkaan ole kyse Dingon tarinasta, vaan aivan toisenlaisesta kertomuksesta, jonka luomiseen Dingon biisit ovat tosin antaneet innoituksen. Monet henkilöhahmoista ovat saaneet nimensä Dingon biiseistä: mukana on mm. Aino, Mirja ja Henri. Tarinamme on tästä päivästä ja käsiteltävät teemat nykyelon arkea. 

Tarinamme lähtee käyntiin siitä, kun nuorisoporukka suunnittelee viikonlopun viettoa mökillä. Kyseinen huvila on kuitenkin ollut hylättynä jo pidemmän aikaa ja sen ränsistyneeseen hiljaisuuteen tuntuu liittyvän jotain vaiettua, joka kuitenkin koskettaa likeltä useampaa sinne matkaavaa nuorta. Onko kylällä kerrottava legenda hämähäkkimiehestä sittenkään pelkkää tarua..?

Yhdessä uskomattoman motivoituneen ja lahjakkaan opiskelijajoukon kanssa olemme tätä tarinaa nyt siis siirtämässä näyttämölle. On etuoikeutetun hienoa, että saamme vielä toistaiseksi pitää mökin salaisuudet ja muut juonen kiemurat omana tietonamme. Tammikuussa sitten paljastuu, olisiko kolmen velmun mummon antamiin varoituksiin ollut uskominen ja mikä salaisuus mökkilampeen kätkeytyy.


Johannesburgissa, 5.10.2013
ohjaaja Kari Jagt

30. syyskuuta 2013

Tervetuloa Nahkatakkisen tytön musikaalimaailmaan!


Tällä sivustolla pääset seuraamaan Vaskivuoren lukion 23.:nen musikaalin Nahkatakkisen tytön valmistumista ja lavan takaisia tunnelmia!

Blogi tuo seuraajilleen mielenkiintoista ja jännittävää sisältöä musikaalin valmistumisprosessista harjoituksista läpimenojen kautta työryhmän omiin mietteisiin.

Tervetuloa mukaan!