Kun teatteriesitystä tutkitaan, puhutaan mielummin katsojista kuin
yleisöistä. Yleisö on lipunmyynnin käyttämä käsite, valitettavasti
myös politiikan. Todellisempi asia teatteriesityksen vastaanottamisen
prosessissa on kuitenkin yksittäinen katsoja. Miksi? Siksi, että
jokaisen katsojan kokemus on erilainen. Yhden flunssa haittaa
keskittymistä, toisen harrastus syventää ymmärrystä, kolmannen oma
muisto aktivoituu tavalla, joka poikkeaa kaikkien muiden tavasta
katsoa samaa esitystä.
Nahkatakkinen tyttö on jukebox-musikaali ja sen musiikkiin, ohjaukseen
ja käsikirjoitukseen on jo tarkoituksellisesti kirjottu monenlaisia
viitteitä toisiin teoksiin, niin korkeakulttuuriin kuin
populaariinkin. Yleisö tuottaa niitä vielä lisää. Iloinen vastaanotto
on tuottanut ison määrän yhteydenottoja facebookin, sähköpostin tai
ihan vaan hihaan tarttumisen kautta ja olemme kuulleet mitä hienompia
tulkintoja siitä, mitä syvyyksiä kohtauksista on löytynyt. Ovatko ne
aivan kaikki olleet suunniteltuja? Ainakin ne saa sieltä oikeutetusti
olemassaoleviksi lukea. Ei teatteriesityksen merkityksellistymistä
pidättele mikään.
Yli 5000 ihmistä on nyt nähnyt musikaalin ja säilyttänyt sen
salaisuuden upeasti. Ei siis paljasteta juonta vieläkään. Mutta
niille, jotka teoksen ovat tehneet tai nähneet, on tässä piilokuvan
kaltainen tehtävä. Kaikki seuraavat hahmot tai teokset on joku viime
viikolla Nahkatakkisesta tytöstä löytänyt. Löydätkö sinä?
Googlettaminen voi avata joitakin, mutta sitä ei voi suositella, jos
ei halua tietää liikaa.
Charles M Schulzin Tenavat-sarjakuva
Mozartin Figaron häät (Le Nozze di Figaro, ossia la folle giornata!)
Joey ja Chandler - myös muut Frendit
Seneca
Mozartin Taikahuilu
Tuhkimon paha äitipuoli
Renessanssinäytelmät
Pieni merenneito
Joonas Kokkonen
Jennifer Love Hewitt
Anubis ja Horus
Happy Days
50-luvun moderni draama
Anne Friedin ajatelmat
Hauskinta musikaalin saamassa vastaanotossa on se, että kaikki
onnistuivat niin yli odotusten. Suorituksia ja menestystä arvokkaampaa
on kuitenkin se, että työmeilissä odotti tänä aamuna muutamakin kirje
koululaisnäytöksessä olleilta yläasteen tytöiltä, jotka halusivat
jatkaa keskustelua näytelmän aiheista. Se kokemus, että tarina kertoo
juuri minusta, on ääriesimerkki siitä, miten katsojan näkökulma
värittää koko tarinan omiin sävyihinsä. Meille kaikille mukana
olleille yksikin tällainen palaute on korvaamattoman arvokas. Tiedätte
miksi.
Hanna Suutela
käsikirjoittaja
27. tammikuuta 2014
24. tammikuuta 2014
Mitäs sitten?
Ennen
Nahkatakkisen tytön viimeistä näytöstä tunnelma oli sekä onnellinen että
haikea, kun meitä pyydettiin kelaamaan koko syksy aina ensimmäisiin
musikaalitreeneihin asti. Harhauduin ajatuksissani vielä astetta kauemmas, aina
vuoden 2012 tammikuuhun, kun tulevaisuudestaan hämmentyneenä
yhdeksäsluokkalaisena seurasin Vaskivuoren lukion esittelypäivässä esitettävää
joukkokohtausta sen vuoden musikaalista. Se oli hetki, jolloin palaset
tuntuivat loksahtavan paikalleen ja ajattelin, että täällä minä tahdon
opiskella ja tätä minä haluan tehdä.
Puolitoista
vuotta myöhemmin istuin koulumme auditoriossa seuraamassa musikaalimme ensimmäistä läpilukua. Olin ollut aluksi aika epäileväinen siitä, voisiko
Dingon biiseihin perustuva nuorisomusikaali muka olla muuta kun aivotonta,
pinnallista siirappihöttöä. Oli ihanaa huomata olevansa väärässä. Teoksen
syvyys tuli täytenä yllätyksenä. Mielestäni on upeaa, miten Nahkatakkinen tyttö
käsittelee myös niitä vaikeita asioita, joista on vaikea arkielämässä puhua.
Kuva: Marko Kalmari |
Koelauluihin
lähdin totaallisella ”kaikkea pitää kokeilla”-asenteella. Eipähän ainakaan
villasukkia keinutuolissa kutovana mummelina tarvitsisi katua, että voi kun ei
tullut tehtyä. En koskaan uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuutta
saada roolia, koska hakijoita oli niin paljon enkä edes opiskele
musiikkilukiossa. Kun roolijako vihdoin selvisi, leuka loksahti lattiaan. Sen
jälkeen iski pienimuotoinen paniikki siitä, että pystynkö mä tähän nyt oikeasti
ja eikö täällä nyt varmasti olisi joku joka hoitaisi homman kotiin minua
paremmin.
Kontaktin saaminen omaan roolihahmooni ei koskaan tuottanut
liikaa päänvaivaa. Muistan parikin kertaa syksyltä, kun istuin iltamyöhään
sohvannurkassa muistilehtiö kourassa ja kirjoittelin ylös muistiinpanoja siitä,
millaisen tyypin kanssa olin oikein tekemisissä. Minussa ja Harrietissa on
yllättävän paljon samaa, jos hahmoa rupeaa tutkimaan sekopäisen larppaajan
olemusta syvemmältä. Vaikka en itse riehukaan minkään fantasiahahmon vermeissä
keskellä kirkasta päivää, tiedän totisesti millaista on olla jonkin asian fani
siinä määrin, että sitä ajattelee koko valveillaoloaikansa. Suurin ongelma ei
minulla ollut myöskään ajankäytössä, koska olen siinä onnellisessa tilanteessa,
että kirjoitukset ovat minulla edessä vasta ensi vuonna. Toki oli aikoja,
jolloin vilkuilin tuskanhiki otsassa matikankirjaa ja treeniaikataulua, mutta
onnistuin loppupeleissä tasapainottamaan koulunkäynnin ja musikaalin aika
mukavasti.
Ehdottomasti suurin haaste oli epävarmuus omaa osaamista
kohtaan. Ensimmäinen ajatus käsikirjoitusta lukiessa oli, että enhän minä osaa
olla hauska. Matkan varrella selvisi, että kultainen sääntö siihen, kuten
moneen muuhunkin oli se, ettei yritä tai murehdi liikaa. En usko, että minulla
olisi riittänyt pokkaa seota ja karjua kurkku suorana kuvitteelliselle
hämähäkille, ellei meillä olisi ollut näin upeaa ja kannustavaa työryhmää.
Tässä seurassa uskalsi kyllä heittäytyä, kun kaikki olivat niin täysillä mukana
ja tukivat toisiaan sataprosenttisesti.
Vaikka yhteinen matkamme koulun aulasta Martinukseen ei ollut
varmasti kenellekään pelkkää ruusuilla tanssimista, oli kaikki uurastus täysin
sen arvoista viimeistä hikipisaraa myöten. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun
seisoo lavalla näin upeiden ihmisten kanssa seisten taputtavan yleisön
hurraa-huutojen ympäröimänä.
Kuva: Marko Kalmari |
Mielettömän upean esityskauden jälkeen on ollut vähän karua
palata takaisin koulun penkille, (joka valtion omaa on, heh.) mutta arjen
pakkasaamuja lämmittävät ihanat muistot tästä valtavan pitkästä, mutta sitäkin
palkitsevammasta projektista, jonka saimme yhdessä kokea. Nyt on aika kääntää
uusi lehti elämässä ja astua kohti uusia seikkailuja reppu täynnä arvokkaita
kokemuksia ja uusien ystävien ympäröimänä.
Elina Sivonen
Harriet Potter
22. tammikuuta 2014
Musikaalin vaikeudet
Olen aiempina vuosina ollut mukana Vaskivuoren lukion
musikaaleissa soittamassa, tanssimassa ja näyttelemässä, mutta kun tämän
vuotuinen musikaali Nahkatakkinen tyttö alkoi, en tiennyt mitä odottaa.
Henri suututti Jonea. |
Minä
en ole hyvä suuttumaan oikeassa elämässä, eikä se myöskään ollut helppoa
näyttämöllä. Musikaalin ensimmäinen kohtaus, jossa Jone meuhkaa Katalle siitä,
kuinka kukaan ei huomaa tunnu huomaavan häntä, ei todellakaan ollut helppoa,
ainakaan aluksi. Monet treenit menivät siinä, kun yritin saada tunnetta peliin
ja oikeasti olla vihainen, mutta kun se alkoi sujua, huomasin kuinka hyvältä se
itse asiassa tuntui. Jos sinulla on joskus mahdollisuus huutaa ja raivota
satojen ihmisten edessä, ilman että kukaan luulee sinua hulluksi, niin tee se.
Minulle
vaikeinta koko projektissa on ollut ajankäyttö. Monet päivät ja illat ovat
kuluneet repliikkien opiskelemiseen, sekä roolihahmoni pohtimiseen, vaikka
aikaa olisi pitänyt käyttää esimerkiksi tuleviin kirjoituksiin tai kavereiden
tapaamiseen. Toisaalta nyt kun musikaali on ohi, voin sanoa, että kaikki se
aika mitä me yhdessä käytimme musikaalin valmiiksi saamiseen, on palkinnut
meidän koko työryhmän. Ei ainoastaan se, että jokainen näytös oli loppuunmyyty,
vaan myös uusin ihmisiin tutustuminen sekä musikaaliteatteriin uppoutuminen,
ovat olleet opettavaisia ja muistettavia asioita.
Keskittymiskyky
oli koetuksella pitkissä treeneissä. Muistan ne päivät, kun musikaalitreenit
alkoivat Martinuksessa. Päivät olivat pitkiä ja välillä saattoi joutua istumaan
paikallaan monia tunteja, odotellen kohtauksia, joissa itse esiintyy ja kun
vihdoin oli aika mennä lavalle, piti olla skarppina ja keskittyä vain ja
ainoastaan siihen mitä tekee. Voin sanoa, että se ei ole aina helppoa, varsinkaan
kun treenejä oli monia päiviä peräkkäin.
Nyt
kun koko projekti on ohi, lukuun ottamatta loppukaronkkaa, voin sanoa, että
olen oppinut aivan valtavasti uusia asioita ihan äänen käytöstä lavalla
olemiseen, ja siitä nauttimiseen.
Vaikeita hetkiä on ollut, mutta niitä kompensoimaan on ollut myös
valtavasti suuria onnen hetkiä!
Benjamin Klemettinen
Jone
Benjamin Klemettinen
Jone
20. tammikuuta 2014
Ei helppoa
Vaikka katsojana se toivottavasti jäi huomaamatta, ei
Nahkatakkisen tytön tekeminen ole missään nimessä ollut helppoa. Tämän vuoden
musikaali on varmasti tuonut omat haasteensa jokaiselle esiintyjälle.
Harjoituksissa on nähty vakavia kasvoja uusia nostoja kokeiltaessa,
turhautuneita huokauksia tanssiaskelia opeteltaessa ja huulen pureskelua kun
edessä on ollut hyppy tuntemattomaan. Kuitenkin saimme aikaan valmiin musikaalin ja kaikki nämä haasteet ovat olleet vain kynnyksiä, joihin emme kompastuneet
Omalla kohdallani tuo kynnys on ollut musikaalin toisen
puoliskon avaava kohtaus, jossa kahdeksan nuorta ovat ottaneet vastaan kunnon
haasteen ja astuneet pois omien vahvuuksiensa alueelta. Tässä kohtauksessa
näitte lavalla laulavia tanssijoita ja tanssivia muusikoita. Tehtävä ei ole
todellakaan ollut helppo kenellekään meistä. Sen lisäksi, että kohtaus on saatu
näyttämään ja kuulostamaan hyvältä, on pitänyt oppia myös esiintymään
itsevarmasti ja voittaa jännityksen tuomat tärisevät lihakset ja salpaantuva hengitys.
Yhdessä työskennellessämme olemme päästäneet toinen toisemme todellakin iholle.
Epävarmana kokee itsensä haavoittuvaksi ja paljaaksi ja sen näyttäminen
toiselle on ollut ainakin omalla kohdallani todella vaikeaa.
Tämän haasteen kanssa painiessamme olemme onneksi saaneet
kannustusta niin toisiltamme kuin muiltakin työryhmän jäseniltä. Se, että joku
pysäyttää sekunniksi, hymyilee ja sanoo: ”Sulla meni tänään hyvin”, on ollut
korvaamaton tsemppari tällä matkallani. En ole vielä perillä, mutta hyvässä
vaiheessa menossa kohti varmaa esiintymistä, rohkeaa riskinottoa ja itsensä
voittamista.
Seuratessani harjoituksia syksystä lähtien olen huomannut
myös muiden painivan tämän saman tehtävän parissa. Olen iloinen, että olemme
saaneet mahdollisuuden yrittää aina uudestaan, jos ensimmäisellä kerralla asiat
eivät olekaan sujuneet suunnitellusti. Koreografimme Eerika on ollut
kärsivällinen, kun nostot eivät olekaan pysyneet ylhäällä vaan romahtaneet kuin
huonosti rakennettu korttitalo. Musiikinjohtajamme Matti on ollut
ymmärtäväinen, kun kaikki äänet eivät olekaan olleet puhtaita ja vakaita, vaan
matkalle on ilmestynyt suunnittelemattomia kaanoneja tai uusia stemmoja.
Viimeisenä, mutta ehkä jopa tärkeimpänä on ohjaajamme Kari ollut hyväksyvä, kun
kieli on mennyt solmuun, ohjeet unohtuneet ja joku aloittanut ruokatunnin
hieman ajoissa.
Viime syksy ei tosiaan ole kenenkään kohdalla ollut pelkkiä
ilon kyyneleitä ja hyvin nukuttuja öitä. Kuitenkaan tällaista palkintoa syksyn
työskentelystä ei olisi uskaltanut toivoakaan. Martinus-sali täynnä mukaan
tempautuneita ilmeitä ja kostuneita silmiä on ollut mieletön kannustus –
yleisön useista seisovista suosion osoituksista puhumattakaan!
On ollut etuoikeus olla mukana tällaisessa projektissa. Se,
että olen sattunut olemaan oikeassa koulussa oikeaan aikaan, on tuntunut
valtavalta etuoikeudelta. Lause ”En koskaan halua lopettaa esiintymistä” on
kuulunut pukuhuoneissa niin monta kertaa, ettei niitä riitä sormet eikä
varpaatkaan laskemaan. Olemme tämän syksyn ja esityskauden aikana saaneet
itsellemme niin paljon kokemuksia, tietoa ja taitoa tulevaisuutta varten, että
niiden hukkaan heittäminen tuntuisi itsekkäältä. Tiedän, että tämä aika tulee
vaikuttamaan meissä jokaisessa vielä pitkällä tulevaisuudessakin. Tulevaisuus
tarkoittaa varmasti joidenkin kohdalla esittävän taiteen alaa, mutta toki myös
”oikeitakin töitä”. Sillä, mihin päädymme ei ole mitään väliä, sillä
Nahkatakkinen tyttö on kasvattanut meitä niin monella eri saralla, että me
pärjäämme kyllä.
Elämä hei, täältä tullaan – varmana ja valmiina!
Petra Kauppila
tanssija
tanssija
17. tammikuuta 2014
Spottivalossa muvalaiset
Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat tekevät joka vuosi
musikaalin yleisölämpiöön lyhyitä ohjelmanumeroita, kouluttautuakseen teatterin
ja musikaalin tekemiseen. Tässä blogitekstissä siis hieman fiiliksiä
musiikkiteatteri 1-kurssin
opiskelijoilta. Muutamasta esityksestä ei ole tekstiä, mutta ne voit nähdä paikanpäällä!
”Dingo-fanit”
Kun meidän pienryhmälle annettiin aiheeksi fanittajat, niin
koko ryhmä oli innoissaan. Porukassamme oli jopa pieniä Dingo-faneja, joten
tehtävä oli helppo. Mietimme heti
vaatetusta: olisiko se nykyaikainen kasari-fani vai tulisiko 80-luku yleisön
luokse? Valitsimme jälkimmäisen. Katsoimme videoita 80-luvulta; erityisesti
kiinnitimme huomiota pukeutumiseen ja puhetapaan. "Vanhemmat ei niinku
ymmärrä tätä meijän fanitusta!". Olin itse todella innoissani kun sain heti ideaksi pyytää äidin
80-luvulta ostetun vaatesetin ja mummilta isot kasaririllit! Lopulta päätimme tehdä fanien keikalle
pääsystä vaikeampaa ja keksimme, että ovellapa seisoo portsari joka ei päästä
heitä sisään; kenties riehumisen vai nuoren iän takia? Kun ensi-ilta koitti ja olimme
sopineet, että kun Neumann tulee niin järjestämme kauhean fanituskohtauksen.
Kävikin sitten niin hassusti, että kenenkään ei edes tarvinnut miettiä
huutavansa vaan se tuli automaattisesti hänet nähtyä! – Taina Kuronen
”Korttipeli”
Ensimmäinen ajatukseni lämpiöesityksistä oli lähinnä
”mitääääh?”, Katsoimme aiempien vuosien esityksiä videoilta ja hämmästelimme
niiden taiteellisuutta. En ollut aiemmin koskaan nähnyt esityksiä lämpiössä, joten
olin asiasta täysin pihalla. Pian sain kutienkin ajatuksesta kiinni, ja oman
ryhmäni työ alkoi kehkeytyä. Kuulun tämän vuoden lämpiöesitykseen jossa
ryhmäläisemme ovat eläimiä, jotka pelaavat korttia rytmitetysti. Idea lähti
musikaalin päähenkilöiden lapsuuteen liittyvistä leikeistä. Mahtavan palautteen
ansiosta olen saanut lisää rohkeutta esiintyä ja hyvää fiilistä! perjantain
ensi-illan jälkeen fiilikset oli ihan katossa ja meno ihan sick! – Ilona ”ipu”
Aunola
”Peilikuvia”
Ensimmäisen kerran, kun kuulin mahdollisuudesta osallistua
musikaaliin käymällä musiikkiteatterin kurssin olin innoissani ja halusin
tietenkin mukaan. Syksy kului ja pian alkoi lämpiöesitysten suunnittelu.
Peilikuva-idea tuli esiin ja oma ryhmäni lähti työstämään sitä. Toteuttaminen
lähti hyvin käyntiin ja ryhmä toimi hyvin yhdessä. Saimme Antin säveltämän
kappaleen sovitettua koreografiaan ja ”lammen” rakentaminen tuulikaappin
viimeisteli esityksen. Nyt pari esiintymistä kokeneempana oppii virheistä ja
saa ne korjattua. Ensi-ilta sujui ryhmäni osalta hyvin, ja musikaalin jälkeen
oli ihanaa nähdä musikaalissa esiintyneiden ilmeitä ja tunteita. onnellisuus
paistoi heidän kasvoiltaan ja ilo todella tarttui! Itselläni halu päästä
ensi vuonna musikaaliin kasvoi entistä suuremmaksi! – Sanja Kalliojärvi
”Erkaneminen”
Lämpiöesitysten valmistaminen aloitettiin erilaisten
musikaaliin liittyvien fiilisten ja teemojen hakemisella. Performanssimme
"Erkaneminen" idea syntyi tarinan keskeisten henkilöiden
kokemuksista. Esitystä kuvaavat mm. sanat kuminauha, tavoitteleminen,
sotkeutuminen, muistot ja vesi. Esitys ehti matkan varrella muuttua todella
paljon alkuperäisestä versiostaan ja kun lopulta saimme sen kasaan, tajusimme
luoneemme jotain hyvin vangitsevaa, joka virittää katsojan musikaalin
tunnelmiin. - Saana Erkkilä ja Brendan Boyle
”Lumienkeli”
Nimestä huolimatta esityksellä ei ole mitään tekemistä lumen
kanssa. Alun perin meidän piti tehdä video missä hihhuloimme lumessa, mutta
lunta ei ikinä tullutkaan, niin oli plan B:n aika. Yksi ryhmäläisistämme keksi
koreografian valitsemaamme musiikkiin. Tässä vaiheessa oli 6 hengen ryhmä
kutistunut 4 hengen ryhmäksi. Lopulta
esityksemme alkoi muokkaantumaan Susannan
(teatteriopettajan) ansiosta (tai syystä, kummin vain), ja loppujenlopuksi saamme nyt hiki otsassa
vääntää jokaiseen esitykseen uusi sateenvarjo, mikä tehdään kreppipaperista,
vain jotta rikomme sen heti kaatamalla vettä sen päälle. Noh, kaiken tämän työn
ja vaivan jälkeen, se on kyllä sen arvoista. Vieläkin nousee hymy huulille, kun
muistelee hetkellä jolloin esiinnyimme musikaaliheepoille ja esityksen
päätyttyä he hukuttivat meidät suureen aplodi- ja vislausmereen. Tämän
kokemuksen myötä olen valmis vastaamaan ensi vuoden haasteisiin leuka pystyssä
ja valmiina seikkailuun! – Laura
Suominen
15. tammikuuta 2014
Mikä ihmeen draamamusikaali?
Nahkatakkinen tyttö on nyt päässyt puoliväliin esityskauttaan ja
myönteinen vastaanotto on ilahduttanut meitä kaikkia. Kysymys, jota
musikaaliharrastajien kuulee väliajalla pohtivan on kuitenkin se, mitä
lajityyppiä Nahkatakkinen tyttö oikein edustaa.
Suomessa tunnetaan hyvin amerikkalainen musikaalitraditio, jota
elokuvateollisuus voimakkaasti on tukenut. Harvempi tietää, että
viimeisen neljännesvuosisadan ajan Euroopassa on kehittynyt
toisenlaista, hieman vakavampaakin musikaaliperinnettä.
Englantilaisten Andrew Lloyd Webber on tietysti oma lukunsa, mutta
ranskalaiset ja saksalaiset euromusikaalit pysyvät varsin usein omilla
kielialueillaan. Unkarilaisten suurhitille, 1000-luvun kuninkaasta
Tapani Pyhästä kertovalle musikaalille, ei juuri ole löytynyt sijaa
muiden maiden teatteritaloista.
Inspiraation Nahkatakkisen tytön dramaturgiseen ydinideaan sain
saksalaisen Michael Kunzen musikaalikäsityksestä. Kunzen teoksista
Suomessa tunnetaan lähinnä vain Tanz der Vampiren ja Itävallan
Sissi-keisarinnasta kertova Elisabeth. Kunze itse opettaa
musikaalikäsityksensä perusteita mm you tube-videoin ja
saksankielisillä nettisivuillaan. Hänen työnsä taustalla näkyvät
voimakkaasti teatterivaikuttajat Bertolt Brecht ja Walter Felsenstein.
Kahta Kunzen periaatetta lähdin Nahkatakkisessa tytössä tietoisesti
rikkomaan. Kunzen mukaan musikaaliin mahtuu vain yksi keskushenkilö,
joka toimii tarinan näkökulmana. Tämä ei sopinut Vaskivuoren
tilaukseen 6-12 roolin näytelmästä. Lisäksi Kunzen periaate juontaa
Aristoteleen traagisen määritelmään liittyvästä ajattelusta. Siksi
tämän säännön rikkominen tuntui lähtökohtaisesti kutsuvan mukaan
komediaa.
Toinen rikottu kunzelaisen draamamusikaalin periaate on tietenkin se,
että Nahkatakkinen tyttö on jukebox-musikaali. Kunze vaatii, että
draamamusikaalin tulisi olla läpisävelletty ja myös musiikkina
alkuperäisteos. Nahkatakkinen tyttö osoittaa mielestäni kuitenkin,
että myös jukebox-musikaalin lajityyppiä voi kehittää ja viedä
draamamusikaalin suuntaan. Tulos ei ole läpisävelletty, mutta ainakin
Nahkatakkista tyttöä voi kutsua "läpikirjoitetuksi". Mukana ei ole
yhtään laulun säettä, joka ei istuisi tarinaan. Jakamalla laulusäkeitä
eri henkilöiden vuorosanoiksi syntyy moneen lauluun tsehovilaisena
keskusteluna tunnettu ohipuhumisen verkko, jossa usean henkilön
juonikuviota yritetään viedä yhtäaikaisesti eteenpäin.
Kumpi sitten oli ensin, musiikki vai sanat? Ensin oli musiikki, ideat
tietyistä toisiinsa sovitettavista biiseistä. Kun kaksi biisiä
musiikillisesti taipuivat yhteen, oli kuunneltava niiden sanat.
Tällaisesta ajattelusta syntyi esimerkiksi Dingon ja Henrin vaikea
suhde. Monesta tällaisesta musiikillisesta solmusta syntyi
Nahkatakkisen tytön ihmissuhteiden verkko.
Hanna Suutela
käsikirjoittaja
myönteinen vastaanotto on ilahduttanut meitä kaikkia. Kysymys, jota
musikaaliharrastajien kuulee väliajalla pohtivan on kuitenkin se, mitä
lajityyppiä Nahkatakkinen tyttö oikein edustaa.
Suomessa tunnetaan hyvin amerikkalainen musikaalitraditio, jota
elokuvateollisuus voimakkaasti on tukenut. Harvempi tietää, että
viimeisen neljännesvuosisadan ajan Euroopassa on kehittynyt
toisenlaista, hieman vakavampaakin musikaaliperinnettä.
Englantilaisten Andrew Lloyd Webber on tietysti oma lukunsa, mutta
ranskalaiset ja saksalaiset euromusikaalit pysyvät varsin usein omilla
kielialueillaan. Unkarilaisten suurhitille, 1000-luvun kuninkaasta
Tapani Pyhästä kertovalle musikaalille, ei juuri ole löytynyt sijaa
muiden maiden teatteritaloista.
Inspiraation Nahkatakkisen tytön dramaturgiseen ydinideaan sain
saksalaisen Michael Kunzen musikaalikäsityksestä. Kunzen teoksista
Suomessa tunnetaan lähinnä vain Tanz der Vampiren ja Itävallan
Sissi-keisarinnasta kertova Elisabeth. Kunze itse opettaa
musikaalikäsityksensä perusteita mm you tube-videoin ja
saksankielisillä nettisivuillaan. Hänen työnsä taustalla näkyvät
voimakkaasti teatterivaikuttajat Bertolt Brecht ja Walter Felsenstein.
Kahta Kunzen periaatetta lähdin Nahkatakkisessa tytössä tietoisesti
rikkomaan. Kunzen mukaan musikaaliin mahtuu vain yksi keskushenkilö,
joka toimii tarinan näkökulmana. Tämä ei sopinut Vaskivuoren
tilaukseen 6-12 roolin näytelmästä. Lisäksi Kunzen periaate juontaa
Aristoteleen traagisen määritelmään liittyvästä ajattelusta. Siksi
tämän säännön rikkominen tuntui lähtökohtaisesti kutsuvan mukaan
komediaa.
Toinen rikottu kunzelaisen draamamusikaalin periaate on tietenkin se,
että Nahkatakkinen tyttö on jukebox-musikaali. Kunze vaatii, että
draamamusikaalin tulisi olla läpisävelletty ja myös musiikkina
alkuperäisteos. Nahkatakkinen tyttö osoittaa mielestäni kuitenkin,
että myös jukebox-musikaalin lajityyppiä voi kehittää ja viedä
draamamusikaalin suuntaan. Tulos ei ole läpisävelletty, mutta ainakin
Nahkatakkista tyttöä voi kutsua "läpikirjoitetuksi". Mukana ei ole
yhtään laulun säettä, joka ei istuisi tarinaan. Jakamalla laulusäkeitä
eri henkilöiden vuorosanoiksi syntyy moneen lauluun tsehovilaisena
keskusteluna tunnettu ohipuhumisen verkko, jossa usean henkilön
juonikuviota yritetään viedä yhtäaikaisesti eteenpäin.
Kumpi sitten oli ensin, musiikki vai sanat? Ensin oli musiikki, ideat
tietyistä toisiinsa sovitettavista biiseistä. Kun kaksi biisiä
musiikillisesti taipuivat yhteen, oli kuunneltava niiden sanat.
Tällaisesta ajattelusta syntyi esimerkiksi Dingon ja Henrin vaikea
suhde. Monesta tällaisesta musiikillisesta solmusta syntyi
Nahkatakkisen tytön ihmissuhteiden verkko.
Hanna Suutela
käsikirjoittaja
13. tammikuuta 2014
Laitetaan hyvä kiertämään
Vaskivuoren lukio on onnekas koulu, kun heillä on opettajakaartissaan vakituinen teatteriopettaja Susanna Metsälä. Susanna on toiminut Nahkatakkisen tytön tuotantokoordinaattorina, mutta tarpeen tullen venynyt milloin mihinkin tehtävään.
Koordinoimisen ohessa Susanna opettaa musiikkiteatterikurssin oppilaita musikaaliin valmistavalla kurssilla. Ennen ilta- ja viikonloppunäytöksiä nähdyt lämpiöesitykset ovat Susannan ohjaamien ensimmäisen vuosikurssin oppilaiden taidonnäytteitä.
Lämpiöesitysten ohjauksen ja musikaalin koordinoimisen lisäksi teatteriopettajamme on laatinut teatterikasvatusmateriaalia tämän viikon koululaisnäytösten kävijöille. Materiaali löytyy alla olevasta linkistä tai pysyvän linkin takaa tämän blogin etusivulta, oikeasta reunasta.
12. tammikuuta 2014
Käsi kädessä täytimme talon aution!
Nyt
tuntuu, että kaikki on itse asiassa ok. Jotenkin rauhallinen fiilis. Perjantaiaamuna en
olisi voinut sanoa samaa. Loppuunmyyty ensi-ilta sai kyyneleet Jonen ja myös
minun silmiini, kun yleisö nousi loppupotpurin kohdalla ylös Neumannin johdolla
ja ihmiset huusivat, taputtivat ja olivat täysillä mukana esityksessä. Olen niin onnellinen, että saan tehdä töitä kaikkien
näiden upeiden näyttelijöiden, ohjaajien sekä kaikkien niiden kanssa, jotka
ovat mukana tässä touhussa. Sanomattakin on selvää, että ensi-ilta oli succee
ja voin vannoa, että hienot sovitukset Dingon biiseihin, käsikirjoituksen
mystiikka sekä jokaisen ihmisen antama energia on jokaisen ihmisen koettava edes kerran elämässään!
Benjamin Klemettinen
Jone
Ensi-iltajuhlia kuviin ikuisti Susanna Pesonen.
Benjamin Klemettinen
Jone
Oli kunnia saada ensi-iltaan paikalle myös Nahkatakkisen tytön innoituksen lähde ja kaiken alku, Pertti Neumann! |
Ohjaaja Kari Jagt, musiikinjohtaja Matti Suomela ja koreografi Eerika Arposalo saivat esiityjiltä omalla kuvalla ja kuuluisalla lauseellaan varustetut kortit. |
Menestykselle on hyvä kilistää! |
Työryhmä ja kutsuvieraat saivat nauttia buffetista perjantai-iltana ja juhlia projektin odotettua kohokohtaa. |
Ensi-iltajuhlia kuviin ikuisti Susanna Pesonen.
9. tammikuuta 2014
Olen hommissa autiosaarella larppaajana
My name is
Dark Vatter, and I welcome you to the dark side. Tarkoittaen sillä
tietenkin tätä Larppaajan arkea tämän musikaalihössötyksen keskellä.
Koululaisnäytökset Vaskivuoren lukiolle olivat tänään ja Larppaajat olivat
täydessä iskussa. The force was with us.
Kun kuljimme omaa kulkuamme kuin sateen piiskaamaa merenrantaa, ihmisten
silmät olivat vain meissä ja kännykkäkamerat lauloivat. They got to know the true power of the dark
side! Meistähän olisi voinut tehdä elokuvan. Siitä olisi saanut varmasti
Oscar-palkinnon! (-D.V)
Jännittää.. Monta
sataa silmäparia.. Yks askel, toinen askel, älä kaadu, älä kaadu! En löydä
sanoja sille mitä haluun sanoa, taaskaan.. Hymyilen vaan lempeästi, kyllä ne
ymmärtää.. (-Ö)
Ja mä oon niin kyllästynyt siihen
että kaikki pyörii Dingon ympärillä. Mitä erikoista siinä leuhkassa on? Kaikki
on ihan hulluna siihen, vaikka onhan täällä parempiakin tarjolla, esimerkiksi
Örkki. Nurmi ja Vatanenkin ovat kauheita pellejä, innostavat kaikki vielä
mukaan Dingon juttuihin. (-P.L)
Mua ärsyttää, kun nykyään ei voi larpata missään rauhassa. Aina joku on tuomitsemassa meitä. Kumminkin vaan kateellisia meiän asuille… Ihan varmasti tuo Dingokin larppaa yksin salaa kotonaan. Mä tiedän sen. Kaikki ovat sydämessään larppaajia. (-K)
Mä en kans voi tajuta, miksei
meidän vaan voida antaa tehdä omaa juttuamme rauhassa. Me ei olla ikinä
häiritty ketään sillä, mitä me tehdään. Varmasti kaikilla ois kivempaa, jos
sais rauhassa olla sellanen ku on. Mä oon kuitenkin tosi innoissani siitä
uudesta peli-ideasta, joka me saatiin aika yllättävältä taholta. Siitä tulee
niin kivaa! Multa on usein tultu kysymään, mikä meidän larppaajien tarkoitus
tämmösessä tarinassa oikein on, mutta mun sydän sanoo, että meillä kaikilla on
tässä vielä oma osamme, hyvässä tai pahassa… (-H.P)
Kenen perspektiivistä maailmaa katsomme? |
8. tammikuuta 2014
23 kertaa putkeen
Pian päästetään yleisö irti ja saadaan nauttia työn tuloksista. Miten me teemme tämän vuosi toisensa jälkeen, nyt jo 23. kerran? Otamme noin 100 000 euron riskin ja toivomme, että myös yleisö pitää esityksestämme ja täyttää katsomon. Tarkoitan meillä minua, Vaskivuoren lukion musiikkiseuraa ja joiltain osin myös lukiomme taideaineiden opettajia. Kun valitsemme teoksen, emme tiedä, löytyykö sopiva esittäjä jokaiseen rooliin. Vuosien varrella ei ole tarvinnut pettyä. Koko syksyn kestäneen harjoitusprosessin aikana nuoret esittäjät ovat löytäneet paikkansa ja luoneet uskottavat hahmot. Tähän luottaminen kumpuaa yli 20 vuoden kokemuksesta. Lukiosta lähtee joka vuosi valkolakki päässä upeita lahjakkaita nuoria, mutta on myös oppinut uskomaan, että joka vuosi tulee tilalle uusia taitavia opiskelijoita. Olen varma, että olemme Vaskivuoren lukiossa onnistuneet luomaan prosessin, jonka lopputulokseen voi luottaa, vaikka en osaa analyyttisesti sanoiksi kaikkia sen piirteitä pukea. Musikaalista ei voi tulla muuta kuin loistava!
Kurotamme ihan oikeasti pilviin. Toivon, että ensimmäisten minuuttien aikana yleisö unohtaa istuvansa katsomassa opiskelijoiden esitystä. Tavoitteena on antaa nuorille mahdollisimman totuudenmukainen kuva musiikkiteatterin tekemisestä. Se tarkoittaa sitoutumista todella kovaan työhön ja omien rajojen ylittämistä. Jokaisella yksityiskohdalla on väliä, ja se mitä tehdään, tehdään niin hyvin kuin pystytään – ja vielä vähän sitäkin paremmin.
Musikaali on lukion toimintaa - opiskelijat saavat siitä kurssisuorituksia, mutta vähintään sen toinen jalka on koulun ulkopuolella. Osa taiteellisesta työryhmästä on lukion opettajia, mutta vielä suurempi osa on omien alojensa huippuasiantuntijoita, joilla on ajantasaista osaamista ammattilaisten esitysprosesseista. He päivittävät lukion opettajien osaamista vuosittain, mutta antavat myös opiskelijoille totuudenmukaisen käsityksen siitä, miten ammattilaiset toimivat ja mitä ammattilaisilta odotetaan.
Kurotamme ihan oikeasti pilviin. Toivon, että ensimmäisten minuuttien aikana yleisö unohtaa istuvansa katsomassa opiskelijoiden esitystä. Tavoitteena on antaa nuorille mahdollisimman totuudenmukainen kuva musiikkiteatterin tekemisestä. Se tarkoittaa sitoutumista todella kovaan työhön ja omien rajojen ylittämistä. Jokaisella yksityiskohdalla on väliä, ja se mitä tehdään, tehdään niin hyvin kuin pystytään – ja vielä vähän sitäkin paremmin.
Musikaali on lukion toimintaa - opiskelijat saavat siitä kurssisuorituksia, mutta vähintään sen toinen jalka on koulun ulkopuolella. Osa taiteellisesta työryhmästä on lukion opettajia, mutta vielä suurempi osa on omien alojensa huippuasiantuntijoita, joilla on ajantasaista osaamista ammattilaisten esitysprosesseista. He päivittävät lukion opettajien osaamista vuosittain, mutta antavat myös opiskelijoille totuudenmukaisen käsityksen siitä, miten ammattilaiset toimivat ja mitä ammattilaisilta odotetaan.
Opiskelijat saavat vahvan kokemuksen yhdessä tekemisen voimasta yhteisen tavoitteen eteen, sen he tulevat muistamaan läpi elämänsä. Musiikkiteatterin harjoituksissa ja esityksissä kynnetään syvissä tunteiden vesissä niin kuin aina taiteen tekemisessä. Opiskelijat solmivat uusia kestäviä ihmissuhteita ja luovat verkostoja, jotka yltävät tulevaan työelämään.
Nahkatakkisen tytön harjoitukset ovat edenneet aikataulussa. Harjoitukset Martinuksessa sujuvat hyvin, ehkäpä jopa jouhevammin kuin joinakin edellisinä vuosina. Esityksestä on tulossa upea ja uutuusmusikaaliamme kannattaa tulla katsomaan. Tuottajalla ja rehtorilla on luottavainen olo. Olen aivan varma, että yleisö tulee ihastumaan Nahkatakkiseen tyttöön. Jos nuoret saavat aimo annoksen itsetunnon kohotusta esitys esitykseltä yleisön heitä juhliessa, myös rehtorille musikaaliesitykset ovat kannustavaa ja palkitsevaa ajanjaksoa. Musikaalikehuilla ja -kiitoksilla jaksaa taas hyvän matkaa puuduttavia enterin painalluksia ja arkisia rutiineja – niin, ja saa uskallusta sitoutua seuraavaan musikaaliesitykseen.
Eira Kasper
Vaskivuoren lukion rehtori
Vaskivuoren lukion musikaalien tuottaja
Eira Kasper
Vaskivuoren lukion rehtori
Vaskivuoren lukion musikaalien tuottaja
7. tammikuuta 2014
Montun kidassa
Ensimmäisen kerran sain kokea Vaskivuoren musikaalin vuonna 2010, kun kävimme yläasteryhmän kanssa katsomassa Greasen. Katsoin esitystä suu auki hämmästyksestä: aloittelevan kahdeksasluokkalaisen musiikinharrastajan silmin show oli uskomattoman hieno. Silloin en todellakaan osannut odottaa olevani jonain päivänä osa sen tason produktiota. Hauska ajatella, että nyt kuitenkin itse istun kitara sylissä Martinus-salin lavan oheisessa orkesterimontussa katsomon sijasta. Vaikka en enää ole ihan yltä päältä untuvikko musiikin kanssa, on Vaskivuorelaisen musikaalin taika säilynyt vuosi toisensa jälkeen yhtä loistokkaana. On verraton kunnia saada kerrankin osallistua Vaskiksen musikaaliin, vaikkei se suuremmin jätäkään tilaa muulle elämälle.
Juuri Nahkatakkinen tyttö on kitaristina minulle henkilökohtaisesti ideaali musikaali: kitaransoittoharrastukseni sai starttinsa nimenomaan 80-luvun rock-musiikin takomisella. Dingon biiseihin pureutuminen on siis ollut sekä mielekästä että palkitsevaa.
Olen työskennellyt tunnollisesti orkesterin toisen kitaristin Matias Koivulehdon kanssa. Koska musikaalin alkuperäiset sovitukset olivat vain yhdelle kitaralle, saimme Matiaksen kanssa hyvin pitkälti vapaat kädet työstää kitaraosia kahdelle soitettavaksi. Olemme pyrkineet saamaan (ja saaneetkin!) kitaran kuulostamaan työnjakoa, soittotekniikkaa, virityksiä sekä efektejä myöten juuri oikealta Dingo-musikaalia varten.
Orkesterin johtajan Matti Suomelan ote Dingon musiikkiin tässä musikaalissa on ihailtava. Kuten Suomela omassa blogimerkinnässään sovituksistaan mainitsi, osa biiseistä on jätetty mahdollisimman ennalleen ja osa taas on rohkeasti sovitettu aivan uuteen uskoon. Jousikvartetin, puupuhallinten sekä toisen keyboardin kosketus saa kappaleet kuulostamaan toisinaan hennolta hunajalta sekä välillä myös mahtipontiselta massalta. Esimerkiksi itse sulan joka kerta, kun kuulen Kirjoitan-biisin alkupuolen modaaliset jousikuviot. Siis ihan joka kerta.
Vaikka Matias, minä sekä monta muuta soittajaa olemme voineet vain kurkkailla näyttämölle Montun kidasta, tiedämme täsmälleen yhtä hyvin muiden projektin osallisten kanssa, kuinka suurenmoinen elämys Nahkatakkinen tyttö katsojalle on. En rehellisesti millään keksi kohderyhmää, jota tämä musikaali ei lämmittäisi. Teoksen hulvaton huumori, kiinnostavat henkilöhahmot sekä ennen kaikkea mieletön musiikki tekee Nahkatakkisesta tytöstä elämyksen, jota ei missään nimessä kannata missata!
Näkymää Montun uumenissa. |
Tulethan siis moikkaamaan myös meitä Montussa kyyhöttäjiä!
Atte Asikainen
kitara
6. tammikuuta 2014
Maistiaisia Martinuksesta
Ahkera noin 70-henkinen musikaaliporukkamme palasi lomalta
jo hieman muita aikaisemmin ja saapui uuden vuoden vietoista Martinus-salille
harjoittelemaan torstaina 2.1.
Asetuimme nopeasti taloksi ja jokainen löysi oman kolonsa pukuhuoneista. |
Uuden vuoden univelat painaa vielä vähän, mutta siitäkin
huolimatta töitä paiskitaan täysillä!
|
Muutos koulun aulasta Martinuksen puitteisiin oli
mieluisa, mutta haastava askel eteenpäin kohti pian koittavaa ensi-iltaa. Tässä pientä esimakua ensimmäisestä harjoitusviikosta Vantaan Konserttitalo Martinuksessa:
Harjoitukset ja pitkät päivät Dingon parissa jatkuvat
ensi-iltaan asti, josta eteenpäin teillä on näin monta paikkaa täytettävänä.
Missä sinä haluat istua?
Petra ja Laura
tanssijat
3. tammikuuta 2014
Kirjoitan
Mä näen taas samaa unta. Samaa, jota näin aina, kun olin siellä sairaalassa. Se uni on tosi epäselvä ja siinä on lampi täynnä utua. Yhtäkkiä mä näen mun vanhemmat. Onnellisina. Samanlaisina kuin sillon, kun mä olin pieni. Siinä unessa on myös meidän koulun terkkari ja opettaja. Mä näen itsenikin ja oon omassa unessani kuin ulkopuolinen sivustakatsoja. Niin kuin todellisuudessakin.
Sitten mä herään, ja kestää taas hetki ennen kuin ymmärrän, että se oli vaan unta. Yöpaita on liimautunut kiinni selkään. Mua ahdistaa. Tänään on ensimmäinen päivä lukion ensimmäisellä, vaikka mulla tää on kyllä jo toinen kerta..
Jouduin vähän alle vuos sitten keskeyttämään koulun, kun jouduin sairaalaan. Mä vaan romahdin. Menin mä minne vaan ne hoki sitä sanaa. Luulin, että oisin ollut vahvempi. Sen kaiken takia aloin myös inhoamaan itseäni. Ajattelin, että kukaan ei enään sano sitä sanaa, jos muutun. Yhtenä päivänä mä en enää halunnut mennä kouluun. Sillon mun vanhemmat sano, että ne vie mut sairaalaan.
Ja no, sinne mä jäinkin. Melkeen vuodeks. Ensimmäiset kuukaudet oli aika sumusia. En mä muista niistä oikein mitään. Sitten alko helpottaa. Mä sain vaan yks päivä ajatuksen, että alan kirjoittaa kaikesta siitä mitä muut ei koskaan ymmärtäisi..
Sairaalasta päästyä mulle kävi jotain, mistä olin pitkästä aikaa todella onnellinen. Mä sain ystävän. Tai no olihan mulla jo Aino ja Mirja, mutta mä en tosiaan tiedä mitä ne musta ajattelee tän kaiken jälkeen. Pitää varmaan hulluna vieläkin. Mun uus ystävä on ainoa, joka mua oikeesti ymmärtää. Pakko kyllä myöntää, etten olis ikinä uskonut, että meistä tulee ystävät..
Havahdun ajatuksista. Kohta mun täytyy lähteä. Katse osuu vihkoon ja päätän lukea vielä tarinan, jonka kirjoitin sairaalassa. Tarinan, joka on mulle kaikista tärkein ja josta saan voimaa. Ehkä saan siitä voimaa tänäänkin? Tarinasta puuttuu vielä otsikko ja yhtäkkiä mulle on aivan selvää mikä sen kuuluu olla. Ennen kuin lähden, nostan vielä kynän pöydältä ja raapustan otsikon: ”Kirjoitan”. Sen jälkeen puen mekon päälle ja heitän laukkuun kynän ja vihkoni.
Sidon kengännauhat, suljen ulko-oven ja toivon, että olisin vielä sairaalassa. Turvassa kaikelta tältä. Kun astun koulun pihalle, mä oon taas ulkopuolella kaikesta. Ja yhtäkkiä viime vuos ja sen koulupäivät on taas aivan liian tuoreessa muistissa..
-Kata
Roolihahmonsa ajatuksia sanoiksi puki
Emmi Aaltonen
Sitten mä herään, ja kestää taas hetki ennen kuin ymmärrän, että se oli vaan unta. Yöpaita on liimautunut kiinni selkään. Mua ahdistaa. Tänään on ensimmäinen päivä lukion ensimmäisellä, vaikka mulla tää on kyllä jo toinen kerta..
Jouduin vähän alle vuos sitten keskeyttämään koulun, kun jouduin sairaalaan. Mä vaan romahdin. Menin mä minne vaan ne hoki sitä sanaa. Luulin, että oisin ollut vahvempi. Sen kaiken takia aloin myös inhoamaan itseäni. Ajattelin, että kukaan ei enään sano sitä sanaa, jos muutun. Yhtenä päivänä mä en enää halunnut mennä kouluun. Sillon mun vanhemmat sano, että ne vie mut sairaalaan.
Ja no, sinne mä jäinkin. Melkeen vuodeks. Ensimmäiset kuukaudet oli aika sumusia. En mä muista niistä oikein mitään. Sitten alko helpottaa. Mä sain vaan yks päivä ajatuksen, että alan kirjoittaa kaikesta siitä mitä muut ei koskaan ymmärtäisi..
Sairaalasta päästyä mulle kävi jotain, mistä olin pitkästä aikaa todella onnellinen. Mä sain ystävän. Tai no olihan mulla jo Aino ja Mirja, mutta mä en tosiaan tiedä mitä ne musta ajattelee tän kaiken jälkeen. Pitää varmaan hulluna vieläkin. Mun uus ystävä on ainoa, joka mua oikeesti ymmärtää. Pakko kyllä myöntää, etten olis ikinä uskonut, että meistä tulee ystävät..
Emmi Aaltonen ja Benjamin Klemettinen |
Havahdun ajatuksista. Kohta mun täytyy lähteä. Katse osuu vihkoon ja päätän lukea vielä tarinan, jonka kirjoitin sairaalassa. Tarinan, joka on mulle kaikista tärkein ja josta saan voimaa. Ehkä saan siitä voimaa tänäänkin? Tarinasta puuttuu vielä otsikko ja yhtäkkiä mulle on aivan selvää mikä sen kuuluu olla. Ennen kuin lähden, nostan vielä kynän pöydältä ja raapustan otsikon: ”Kirjoitan”. Sen jälkeen puen mekon päälle ja heitän laukkuun kynän ja vihkoni.
Sidon kengännauhat, suljen ulko-oven ja toivon, että olisin vielä sairaalassa. Turvassa kaikelta tältä. Kun astun koulun pihalle, mä oon taas ulkopuolella kaikesta. Ja yhtäkkiä viime vuos ja sen koulupäivät on taas aivan liian tuoreessa muistissa..
Roolihahmonsa ajatuksia sanoiksi puki
Emmi Aaltonen
1. tammikuuta 2014
Nimeni on Pete!
Ensimmäiset muistikuvani Dingosta mulla oli, kun vuosikymmen sitten kapusin
Viking Amorellan karaokelavalle pienenä poikana ja päräytin "Levottoman
tuhkimon" kovaa ja korkealta. Muistaakseni lauloin sanan
"marttyyri" märttyyrinä, mikä aiheutti hilpeyttä laivassa ja sain
torut siskolta. Se vei täysin olemattoman rockuskottavuuteni. Tapauksesta
löytyy VHS-nauhoitus, mutta häpeän määrän takia olen halunnut monesti heittää
kasetin järvenpohjaan.
Vuosia myöhemmin muistan, kun Vaskivuoren Anyone Can Whistle-musikaali oli
päättynyt ja saimme pian tietää seuraavan musikaalin teeman. Muistan vieläkin
ne hermostuneet katseet koulun käytävillä, kun kaikki päivittivät Vaskivuoren
Facebook-sivuja. Joidenkin hipsterityttöjen huulilta pystyi lukemaan "Les
Miserables, ole pliis Les Miserables". Muistan sen helpottavan hetken, kun
sain tietää, että tulisi Dingo-musikaali.
Rehellisesti sanottuna naurahdin ja
heitin vitsiä että pääroolin saa varmaan karmivin laulaja. Jälkeenpäin
mietittynä, se ei ollut fiksusti sanottu.
Musikaali on lyhyesti sanottuna mah-ta-va ja perun kaikki ennakkoluuloni Dingosta.
Nyt kun olen saanut aikaa perehtyä kunnolla lyriikoihin, eteeni on avautunut kokonaan
uusi maailma.
Olen puhunut monen ihmisen kanssa Dingosta ja ylipäätänsä 80-luvusta, ja
tuntuu varsinkin siltä, että vanhemman ikäpolven silmät alkavat loistamaan, kun voi
kertoa "vanhoista kunnon ajoista". Olin optikolla pari kuukautta sitten, kun tilasin
piilolinssejä, ja optikko kysyi mihin tarvitsin niitä. Kerroin olevani
Dingo-musikaalissa ja tästä optikko innostui ja kertoi seuraavat puoli tuntia
kaikki mitä tarvitsin tietää kasettinauhureista, 80-luvusta ja
Dingo-pinsseistä.
Minusta on tullut kova Dingo-fani ja
olen hämmästyttänyt perheeni aina kääntämällä auton stereot maksimiin, kun
Dingo soi radiossa. "Treenaan musikaalia varten" - paras tekosyy ikinä.
Vuoden vaihtuessa tein pienen vertailevan tutkimuksen itsestäni ja roolihahmostani Dingosta. Päädyin seuraaviin ajatuksiin:
Dingon lempiruoka on varmasti makkara. Mun lempiruokaani on
metsästäjänleike sienikastikkeella.
Dingo vetää tupakan kuumana ja kahvin
kylmänä. Pete tykkää juoda vahvaa teetä.
Dingo tykkää varmaankin eläindokumenteistä, varsinkin koiraeläimiä
kertovista. Lempisarja olisi todellakin Baywatch.
Pete taas tykkää... äh, tunnustan. Baywatch.
Uudenvuodenlupaus Dingolla olisi kohdella tyttöystäväänsä hieman
inhimillisemmin.
Peten lupaus olisi käydä salilla....
Njääh! Pete lupaa vetää sellaisen spektaakkelin Martinuksessa, että oksat pois.
Njääh! Pete lupaa vetää sellaisen spektaakkelin Martinuksessa, että oksat pois.
Pete ja Dingo - kuin kaksi marjaa. |
Teitä kaikkia lavalla odottaen,
Petri "Pete" "Dingo" Huhtala
Petri "Pete" "Dingo" Huhtala
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)