Mielummin sitä kokeellista ja outoa kuin tuttua ja turvallista

Mistä syystä juuri muotoilijaksi valmistunut rahanahne ja trendien viettelemä nuori mies kääntää turkoosin joponsa suunnan ja aloitaa opinnot alusta, aiheesta josta ei tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään? Samasta syystä tämä mies ampaisee suomen kovimpien kuva- ja äänentoistolaitteiden myymisen keskeltä aina viikonloppuvuoron jälkeen johonkin, minne aurinko ei paista, työpäivät on pitkiä ja palkka huonompi kun kaupan kassalla.

Pienoismallirakentamiselle varattu
työpöytä kovassa käytössä.

Joskus voi käydä niin hyvä tuuri, että sattumien kautta löytää intohimon, harrastuksen ja uran samalta kentältä. Haluan tehdä teatteria loppuelämäni, enkä enää koskaan käydä töissä. Tämän tavoitteen perässä jaksaa pakertaa ja uurastaa kesät ja talvet, syödä opiskelijaruokaa vaikka mittari näyttää jo kolmeakymppiä. 

Teatteri poikkeaa jännittävällä tavalla monesta muusta suunnittelualasta. Teatterissa oudot ja mahdottomat ideat on joskus niitä parhaita ja niitä kannattaa ehdottomasti kokeilla - ainakin kerran. Harvalla suunnittelijalla on mahdollisuutta visioida vaikka punaisista krokotiileista rakennettua omakotitalon kokoista bussipysäkkiä. Oikeassa kontekstissa tämä ehdotus saattaisi saada työ- ja johtoryhmältä raikuvat aplodit, talolta ison pussin euroja ja tusinan rakennusmiehiä rakentamaan tuo outo kapistus. No, ainahan näin ei käy. Joskus todellisuus tulee vastaan, kun seisoo yksin lautapinon edessä sahan ja ruuvivääntimen kanssa miettien, että käyttääkö loput eurot kuumaliimaan vai jeesusteippiin. 

"Heti kun omistan työpöydän niin ei enää
tarvitse askarrella esim. olkkarin lattialla"
-ajatus ei ihan toiminut.

Mitä sitten tulee mieleen aiheesta "nahkatakkinen tyttö", "musikaali", "lukio" ja "vantaa"? VHS kasetit, kuvaputkitelevisiot, parkkiintunut musta nahka, takkuinen rokkitukka, kymä hiki, punainen sähkökitara, pillifarkut, ruostunut huoltoasema, vinyylilevyt, harmaat käytävät, liitutaulut ja liikuntatuntien välttely. 

VARMAAN HEI!?! Voinpa luvata, ettei mitään näitä tulla näkemään tämän musikaalin lavastuksessa. Jo varhaisessa vaiheessa sain ohjaajaltamme myöntyvän vastauksen kysymykseeni - mielummin sitä kokeellista ja outoa kuin tuttua ja turvallista.

Tällä hetkellä musikaalin lavastaja hakkaa päätään seinään teknisten piirustusten kanssa miettien, että mitä oikein tuli suunniteltua. Meillä kun ei ole sellaista tietokoneella istuvaa insinööriä ratkaisemassa rakenteita, eikä ikänsä lavasteita rakentanutta näyttämömestaria. On jollain tavalla kutkuttavaa, kun produktio kulkee eteenpäin junan tavoin ja suurin osa asioista on epäselvää. Yksikään päivä ei ole samanlainen; joskus on sormet ja sukat maalin peitossa ja joskus kohmeessa yön tunteina 3D mallinnusohjelman äärellä. Joskus huomaa töhertävänsä s-marketin kuittiin luonnoksia yöbussissa, kun on pakko taltioida päähän tupsahtanut ajatus. On mahtavaa seistä melkein 60 neliön kokoisella kangaspalasella sormi suussa ja ihmetellä, että mites tällanen nyt sitte tehdään?

Toistaiseksi tyhjä pohjakangas ja mietteliäs Juho.

Pientä nykimistä silmäkulmassa on aiheuttanut toistaiseksi budjetin hallinta, rullilla liikkuvat lavasteet, maapallon painovoima, 11m leveä jättimäinen maalaus, 60 esiintyjää lukion näyttämöllä ja kreisiä potpuria junaileva ohjaaja. Mutta mitään näistä en vaihtaisi pois, vaan olen kiitollinen mahtavasta työryhmästä sekä upeista, energisistä ja heittäytyvistä Vaskivuoren lukion oppilaista.

Juho Lindström
Lavastussuunnittelija