Tunnetun väitteen mukaan suurin osa kaikista länsimaisen
oopperakirjallisuuden juonista nojaa yhteen yksinkertaiseen myyttiin, jonka on
sanottu kuvaavan musiikin ja sanojen suhdetta. Se on tarina laulaja Orfeuksesta
ja hänen puolisostaan Eurydikesta, joka varoittamatta kuoli
käärmeenpistoon. Orfeus, jonka laululta
katosivat sanat ja taiteelta innoitus, päätti uhmata jumalia ja hakea vaimonsa
kotiin. Matkallaan manalaan Orfeus lauloikin niin kauniisti, että jumalat
heltyivät. He lupasivat, että Eurydike saa palata elävänä kotiinsa, mikäli
Orfeus onnistuu olemaan katsomatta häntä kertaakaan paluumatkan aikana. Vaimonsa rukousten hellyttämänä laulaja murtui
ja yksi rakastava katse sinkosi Eurydiken jälleen rajan toiselle puolelle.
Oopperakirjallisuudessa pienikin viite Orfeuksen ja
Eurydiken tarinaan vihjaa ajatteluun, jonka mukaan musiikin ja sanojen liitto
on tavoiteltava, mutta vaikea ihanne. Ei
sanoja ole helppo yhdistää musiikkiin musikaalissakaan. Klassinen musikaali
perillisineen on rakentunut varta vasten sen tarinaa varten sävelletylle
musiikille. Olennaista on silloin ollut se, että musiikki kuljettaa myös juonta
eteenpäin. Jukebox-musikaalissa näytelmä rakennetaan jo olemassa olevien
laulujen varaan, kuten Nahkatakkisessa
tytössä. Silloin on pyrittävä siihen, ettei ainakaan ihan jokainen
laulukohtaus pysäytä tapahtumia kuvailemaan päähenkilön tunnetilaa tai muodostu
esityksen esitykseksi, kuten monissa muusikoiden elämää kuvailevissa teoksissa.
Ajattelisin, että jukebox-musikaali on yksi tapa palauttaa
taltioituun musiikkiin aitoa teosluonnetta.
Jukebox- tai karaokemusikaalin tapa käyttää musiikkiteollisuuden
tuotteita on lopulta tuunaava varsin samalla tavalla kuin arkikokemuksemme
musiikin merkityksiä luovasta luonteesta. Kun bussissa soi rakastetun kanssa
kuunneltu kappale, koko matkanteon tunnelma värittyy muistosta uudelleen. Oma neljävuotiaani
kuunteli aikanaan Ultra Brata ja totesi ”Sinä lähdit pois”-kappaleesta, että
siltä tuntuu joskus kun jää päiväkotiin hoitoon. Jukebox-musikaalissa näitä
uusia assosiaatioita etsitään sijoittamalla, sovittamalla ja henkilöittämällä
tuttuja lauluja uudella tavalla siihen, mitä tarina tarvitsee.
Kirjoittaessani Nahkatakkisen
tytön kohtauksia Dingon laulujen lomaan pyrin pitämään silmällä tutkija
Richard Kislanin jakoa musikaalien laulunumeroiden tehtävistä. Niinpä Nahkatakkisesta tytöstäkin löytyvät
jossain muodossa mm Kislanin nimeämät balladi, hurmauslaulu, komedialaulu,
”Minä olen”-laulu, ”Minä tahdon”-laulu ja suuri musikaalikohtaus
tanssinumeroineen. Sen lisäksi mukana on lauluja, jotka toimivat eri
funktioissa eri roolihahmoille, ja materiaalia, jolla sovitus pyrkii aukeamaan
myös yleisön laulettavaksi. Yhtenä musiikkidramaturgisena periaatteenani oli
huolehtia siitä, että mikäli laulu ei tuo uutta henkilöhahmoon, vie tilannetta
eteenpäin millään tavalla tai mikäli se ei toimi yhdessäkään Kislanin
mainitsemassa funktiossa tai perustellusti edes tanssinumerona, se pudotetaan
matkasta. Muutama todella kiva Dingon biisi menetettiin siis Orfeuksen
menetelmällä, katsomalla alkuperäistä inspiraatiota toiseenkin kertaan.
Lue lisää:
Richard Kislan, The Musical: A Look at the
American Musical Theater. Applause
Theater and Cinema Books, 2000.
Hanna Suutela
käsikirjoittaja
