Ilmaisutaitolukio 90 -luvulla Oulussa. Ulkona -30 astetta.
Korvissa narskuu vielä pakkasen raiskaama hanki ja kehossa muistijälki
viimasta, jolle ei halua kääntää poskea. Vedän toistuvin niiskutuksin räkää
sisäänpäin ja koulun valkoiset seinät antavat kai'un sille vilulle, joka luiden
huokosissa päämäärättömästi vaeltaa.
Esitys on rakenteilla. Seison harjoituslavalla pää toiston
puuduttamana, iho vereslihalla, sielu avoinna. Hauras toive siitä, että tulee
nähdyksi kokonaisena, sellaisena kuin on. Hiuslakan tuoksu, jännitys siitä, kun
abi pussaa vuotta nuorempaa. Yhdessä, paljaana. Syvä hiljainen ymmärrys siitä,
että ollaan jonkin olennaisen äärellä.
Sateinen Vantaa vuonna 2013. Olen kulkenut matkan
palatakseni samankaltaisten aiheiden tykö. Liha, iho, auki. Tila, jossa asiat
tapahtuvat sellaisinaan. Näen nuoria, jotka ulottuvat, kurottavat ja
tarratessaan pitävät lujaa. Joku kasvaa silmissä itsensä kokoiseksi ja yhä
edelleen. Toinen on askeleen päässä varmuudesta, että hänellä on rahkeita tehdä
elämässä juuri sitä mihin itsellä on palo. Ja aina joku rakastuu.
Kulisseissa työryhmä hämmästyttää minua alati. Jo se
yksistään on upeaa, että musikaalin jokainen taustavaikuttaja on alansa
ammattilainen. Kokonaisuus saa sisältönsä ja ilmeensä sana-, tila-, valo-, musa-,
ääni-, puku-, meikki-, media- ja ilmaisutaiteilijan johdolla. Ja millaisia
taiteen duunareita! Ihaillen ihmettelen mistä noita kiehtovasti unenomaisia ja
samalla kristallinkirkkaita ideoita kumpuaa. Jokainen seisoo tukevasti omalla
tontillaan varpaat juuria myöten mullassa ja silti – kun ojentaa kätensä, niin
jo joku astuu kohti. Hetkittäin herää kiitollisuus.
Voin olla puhumatta, mutten tanssimatta. Kuitenkin usein
löytyy sisimmälle sanoittaja, kuten tässä Niina Hentilä:
ja niin tulee lumi
se lumi joka ei tahdo
luotamme pois
valkeat päivät kuin
unohdetuksi luultu musiikki menneisyydestä
sataa viikkoja
ja lumi laskeutuu kuin peitto
väsyneiden päälle
pimeys taittuu ja kaikki
valkeus ympärillämme kuin elämän kauneus
elämän kauneus ystävän silmissä
kertoessaan pienistä sydänäänistä
kaukomatkaajan ikävässä
kotiin
pois nukkuvassa vanhuksessa
joka tietää että vielä kohdataan
kauneus rakkaan unisessa
otteessa, joka kertoo
kyllä me näistä selvitään
jumalasta
en tiedä
mutta
maassa rauha ja lumi ja ihmisillä hyvä tahto
Eerika Arposalo
koreografi
